Lintukuvausta – Kuusamon kevättalvi

Viime viikko oli intensiivisen ihana. Loma mahdollisti useamman upean asian yhdistämisen, kuten pääsiäisen hiihtovaellus Pallaksella ja valokuvauksen intensiiviviikonloppu Kuusamossa. Kun tiistaina vielä herättiin aamuvarhaisella auringonnousua ennen (04:00 aikaan) ylhäällä Pallastuntureilla, josta hiihdettiin viimeinen matka takaisin autoille; suunnattiin torstai-iltana jo Kuusamo-opistolle keskittymään lintukuvaukseen kojuilla pitkän viikonlopun ajan.

Joutsenia, pikkulintuja, tikkoja, kotkia ja vaikka mitä – lintukuvaajan paratiisi Kuusamossa

Viikonloppuna tuli siis valokuvattua paljon. Univelkakin oli viikonvaihteen jälkeen sen mukainen – aamuisin herättiin kolmelta ja neljältä yöllä. Sunnuntaina sain jo vähän enemmän unta, kun en mahtunutkaan mukaan teerikuvaustouhuihin. Silti heräsin kukonlaulun aikaan nauttimaan hitaasta aamusta.

Vaikka uni olikin tervetullutta, olisin silti ollut mielummin sunnuntai-aamuna teerikojussa, kuin yksin aamupuuroa syömässä. Viikonlopun tiimellyksessä havaitsin, että suhtaudun tähänkin asiaan yllättävän vahvalla intohimolla. Haluan valokuvata ja haluan olla hyvä siinä mitä teen. Haluan työskennellä luonnon parissa ja haluan muun viestinnän tekemisen rinnalla edelleen yhtä vahvasti voida myös valokuvata työkseni. Puolentoista viikon päästä minun osaltani puuttumaan jäänyt teerikojukuvaus korjaantuu myös ja pääsen lähtemään kojulle itsekeni.

Kojuilla liikuttiin Kuusamo Nature Photon tuttujen oppaiden kanssa. Moni henkilökunnasta on tuttuja Kuusamo-opiston valokuvausvuoden (2018-2019) johdosta. Muutamista oppaista on muodostunut jopa ystäviä. Tässä intohimolla valokuvaukseen suhtautuvassa porukassa tuntuu kuin olisin omieni joukossa.

Ihania aikaisia aamuja

Viime viikon maanantaista lähtien olen jo herännyt aamulla neljältä aikaisiin hiihtotouhuihin tunturissa, voidaksemme hiihtää yön kovettamilla hangilla. Lintukuvausviikonloppuna herättiin perjantaina kolmelta yöllä ja lauantaina neljältä yöllä, ollaksemme riittävissä ajoin ennen auringonnousua kuvauspaikoilla. Vieläkin, olen herännyt ennen kuutta, koska nämä aikaiset aamut tuntuivatkin niin hienoilta, että haluan niitä jatkaa. Ne sopivat myös linnuista kiinnostuneelle luonto- ja seikkailukuvaajalle hyvin.

Koneella on vieläkin iso liuta valokuvia viikolopulta. Osan olen ehtinyt käydä läpi, osaa en. Valokuvien kahlaus ja editointi on aikaa vievää puuhaa, mutta tosi kivaa sellaista. 

Levottomana kaupungissa – paluu takaisin erämaan laidalle

Sunnuntaina lensin innostavan viikon lopuksi Helsinkiin visiitille, perhettä ja ystäviä tapaamaan, pikalomalle entisille kotikulmille. Olo on ollut kumman ristiriitainen. Kaupungissa on hälinää, paljon ihmisiä ja metsä liian kaukana. En näekään itseäni kaupungissa juuri nyt ja se on omituista. Olenko minä ehtinyt vetäytymään ja kotiutumaan niin tehokkaasti tuonne erämaan laidalle, josta en tahtoisikaan millään lähteä pois? Levottomuus kasvaa ja minulla on tunne siitä, että tämä ympäristö on minulle liian rakennettu ja kiireinen.

Minä olen muuttunut, selkeästi, ja se tuntuu itse asiassa ihanalta tiedostaa. En ole kaupungin lapsi, tämä ympäristö ei ole minua varten. Minä tunnistan ja tunnen minut omana itsenäni parhaiten tuolla Koillismaan ja Peräpohjolan kolkassa, jossa luonto on vaihtelevan jylhää, ihmisiä riittävän vähän ja arki hyvin erilaista kuin suurkaupungeissa.

Kunnollisten yöunien jälkeen kaupunkiin kuulumattomuuden tunne on yhä läsnä, mutta ei enää yhtä hämmentävänä kuin sunnuntain lähdön hetkellä, tuntiessani syviä Oulun lentokentällä. Tiettyä kotoisaa tunnetta olemiseen on kaupungistakin löytynyt, se asuu nyt ensisijaisesti läheisissäni ja rakkaissani.

Onneksi Kuusamon teeret, Sallan korpimainen metsä ja elämä erämaiden laidalla odottaa taas tämän viikon päätteeksi. Sunnuntaina lennän takaisin kotiin.

Elämää tulevan kansallispuiston helmassa, Salla – keskellä ei mitään

  • Työympäristöni – eteläinen Sallatunturi ja Keselmäjärvi
  • Kesäkotimme kaiken kauneuden keskellä
  • Sallan Pyhäjärvi
  • Pohjoinen Sallatunturi

Kohtaamisia vuosien takaa

Törmäsin eilen Sallassa pitkästä aikaa ja todella yllättäen mukavaan työkaveriin, jonka kanssa työskentelimme yhdessä Bulevardilla, täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin nyt. Työpaikkani osoite sijaitsi lähes kymmenen vuoden ajan siinä Hietalahden torin edessä. Iloitsin muistoista sekä tästä ja kaikista muistakin jälleennäkemisistä, jotka nykyään tuovat aina valtavan hymyn huulille.

Kohtaaminen entisen työkaverin kanssa pisti kuitenkin aktiivisesti myös miettimään monia pieniä asioita – omia arjen valintojani ja tätä ympäristöä, joka monelle tuttavalle on edelleen sitä kaukaisempaa pohjoista, jota itse pitkään kaihosin valtavasti toimistopöytäni äärestä, haaveillessani uusista vaelluksista ja monenlaisista seikkailuista.

Nyt työympäristöni on Salla, 3.500 asukkaan kunta, jossa väestötiheys on yksi Suomen väljimpiä, vain 0,6 asukasta neliökilometria kohden. Mökiltä ja työpaikalta tulevaan kansallispuistoon on etäisyyttä vain 500 metriä, jos sitäkään. Täällä teen työtä toimistolta, etänä mökiltä tai maastosta käsin, jossa käyn tuon tuosta työnkin puolesta. Jokaisella suunnalla on metsää ja suota silmänkantamattomiin. Maastoa halkoo satunnaisia metsäautoteita ja muutama ”isompi” tie, kuten tie Kemijärvelle tai tie Kuusamoon.

Elämää erämaan helmassa

Kuluvan kesän ajan asumme pohjoisen Sallatunturin rinteellä, metsän keskellä.

Välillä sitä ei edes tajua kuinka kaukana kaikesta asutaan ja ollaan. Kun yhteydet ystäviin ja läheisiin ympäri Suomen sekä etelässä ovat olemassa, tuntuu tämä oma kupla ja arki itselleni pääosin tavanomaiselta, enkä ymmärrä olevani mitenkään ”kaukana”.

Sitten aina välillä (kuten juuri nyt), on hetkiä jolloin hämmästelen viime vuosien rohkeita valintoja lähteä ja jättää silloinen etelän vakiintunut arki ja perheen läheisyys taakse.

Mieli kaipasi jotakin rohkeaa ja uudella tapaa haastavaa. Ja täällä sitä nyt ollaan, Sallassa – keskellä ei mitään. Kirjaimellisesti.

Arki kaupungissa on vaihtunut elämään luonnon helmassa. Tuntuu, että se on ollut oikea valinta. Maailman menon kiihtyessä niin kovalla vauhdilla, on tuntunut hyvältä poistua hieman sivummalle hektisen arjen ja vouhotuksen keskeltä.

Koti on käsite – se on muuttuva, kasvava ja jalostuva kohta sisälläni – oma turvasatamani myrskyissä

Tulee kuitenkin myös pieniä hetkiä, kuten näin kesäisin, jolloin kaipaa aikaisemmin totuttua – kesälomia ja mahdollisuuksia matkustaa Suomessa nähdäkseen perhettä ja ystäviä. Heitä on monesti ikävä. Tämä kesä on eräällä tapaa jo neljäs kesä irtioton jälkeen ilman kesälomaa (tai oikeastaan vuosi ilman tavanomaisia lomia) ja sekin tuntuu omalla tapaa. Oma henkinen käsitys kodista ja vapaudesta toteuttaa itseäni jatkaa sen vuoksi muotoutumistaan ainiaan. Tänä päivänä hienoa on kuitenkin se, että oma mielenmaisema löytyy heti kotoota ulos astuttua, eikä sen perässä tarvitse matkustaa tuntikausia.

Tällä hetkellä vapaus on sitä, että valitsen ympäröidä itseni tällä upealla luonnolla ja hiljaisuudella, jota Koillismaalla ja Itä-Lapissa on.

Vapauteni on valinta tehdä työtä irti tavanomaisesta. Pyrin viettämään päiväni itselleni tärkeiden asioiden ympäröimänä. Huoli ilmaston muuttumisesta, luonnon moninaisuuden kuihtumisesta, kuluttamisen karkaamisesta holtittomasti käsistä ja yksilöiden hyvinvoinnista kaiken tämän keskellä, vaikuttaa merkittävästi valintoihini. Nykyisessä työssäni viestin vastuullisesta matkailusta ja edistän tietoutta alueesta, joka tarjoaa irtioton ja mielenrauhaa monelle kaupungeista karkaaville, kuten se on tehnyt minullekin.

Olen lisäksi onnekas, että olen löytänyt puolison, joka jakaa matkan kanssani.

Koti on yhä käsite, joka muotoutuu jatkuvasti sisälläni. Hämmästelen edelleen, miten helposti se henkinen maisema ja koti löytyikin Kuusamosta, ympäristöstä jossa luonto tarjoaa uskomattoman monipuolisen temmellyskentän. Valokuvaajien vahva yhteisö juurrutti ensi hetkistä aloilleen ja kertoi, että täällä on kiinnostava asua. Sen sijaan oman näköisen työn löytyminen pohjoisesta ei ole aina itsestäänselvyys, vaan sopivan työkuvion löytyminen voi vaatia täydellisen asuinympäristön rinnalle suuriakin kompromisseja.

Oman näköisen työn tekeminen pohjoisessa voi tarkoittaa kasvavia etäisyyksiä palveluihin (pohjoisessa pitkät ajomatkat ovat kyllä paljon miellyttävämpiä kuin kaupungissa), pitkiä etäisyyksiä perheeseen ja ystäviin, muuttoa työn perässä tai pidempiä työmatkoja, yrittäjyyttä aiemmin totutun vakityön sijaan, asumisen kompromisseja tai monenlaista muuta asiaa. Kuulisin erittäin mielelläni siitä mitä se muille vastaavanlaista arkea eläville tarkoittaa.

Luulen, että harva irtioton tehnyt siltikään vaihtaisi takaisin vanhaan, vaan jollakin tapaa jatkaa omannäköisen arjen jalostamista.

Tulevaisuus – yhtäällä epävarmuutta ja toisaalla äärettömiä mahdollisuuksia sekä ihanaa väljyyttä luonnon helmassa

Elän tietyllä tapaa laajentuneessa epävarmuudessa suhteessa entiseen – työtä kiehtovissa tehtävissä on tällä hetkellä vajaaksi vuodeksi eteenpäin, vaikkei nimiä vielä olekaan paperissa. Pohjoisessa ei tulevaisuutta voi täysin hakata kiveen tai rakentaa ennalta tiukasti rajatun ja määrätyn vision mukaan, sillä se elää kuitenkin muuttuvien olosuhteiden mukaan. Tulevaisuutta tulee rakentaa pala palalta omanlaisekseen, etenkin, jos sille on selkeitä odotuksia, mutta olla valmis ottamaan vastaan myös tiheämmin eteen tulevia muutoksia.

Onneksi, muutos on nykyään myös pala elämän suolaa, sillä sitä ei tule sammaloituneeksi paikalleen yhtä helposti, vaikka joskus voikin tuntea koteloituvansa hetkeksi omaan ympäristöönsä.

Olemme nyt työn puolesta asettumassa tulevaksi talveksi Sallaan. Mitä tapahtuu sen jälkeen, sitä en vielä osaa täysin sanoa, mutta katse onkin pitkälti tässä hetkessä ja sopivasti siitä eteenpäin. Tulevaisuutta ohjaa sitten ne mukana kulkevat unelmat työstä, kodista ja ympäristöstä. Minä haaveilen viikoista, joihin mahtuu myös määrätty osa itselleni – työn rinnalla aikaa itseni toteuttamiselle valokuvaamisen ja kirjoittamisen kautta.

Me molemmat haaveilemme myös talosta ja maalaisympäristöstä. Siihen kuuluu koti, jota ympäröi luonto ja oma maa jota myllätä, pihalla askeltavat eläimet (kanat, lampaat ja koira?) ja kylään löytävät läheiset, ja etenkin hauska, nauruntäyteinen arki. Kenties se perhekin, missä muodossa se sitten mahtaakin syntyä.

Kodin käsite jatkaa yhä jalostumistaan ja tämä kotimatka jota teen, eli matka itseeni sekä oman näköiseen arkeen, elää joka ikisessä päivässä meidän mukanamme.

Tunturi, jonka rinteellä asumme. Suuri osa siitä, mihin katse koskettaa on tulevaa Sallan kansallispuistoa.

Laulu Pohjoisesta

Ihan yhtäkkiä vuosia on vierähtänyt 2,5, oikeastaan lähempänä 3 siitä, kun elokuun lopussa 2018 pakkasin autoni ja suuntasin Kuusamoon. Muistan sen innostuneisuuden tunteen kuin eilisen. Olin käsittämättömän vapaa ja avoin kaikelle. En osannut arvatakaan mitä kaikkea muutos tuo mukanaan, mutta nyt jälkikäteen miettiessä olen pysyvästi avannut elämässäni oven asioille, jotka eivät aikaisemmin olleet mahdollisia.

Moni arkinen asia tuntuu edelleen hämmästyttävältä. En tiennyt, että elämäänsä voi oikeasti elää näin. Läsnä tavallisessa, mutta irti siitä hälystä joka aikaisemmin oli arkea. Tänä päivänä arki tuntuu paikoin juhlavalta, siitä yksinkertaisesta syystä, että arvostan kaikkea ympärilläni hyvin korkealle, muutoin kuin itsestäänselvyyksistä käsin.

Olen työskennellyt Sallassa, Kuusamon pohjoispuolella sijaitsevassa pinta-alaltaan suuressa, mutta asukastiheydeltään todella väljässä kunnassa (0,6 asukasta/km2) pian puolen vuoden ajan. Tänä päivänä saan tehdä töitä keskittyen viestinnän suunnittelemiseen, toteuttamiseen ja hetkien tallentamiseen visuaalisiksi muistoiksi kunnalle ja paikallisille yrityksille.

Miten tämä voi olla arkipäivää ja kuinka täältä Koillismaan / Itä-Lapin kulmalta voi koskaan muuttaa muualle?

Kesää odotellessa – Walker-ortoosi jalassa

Suuntasin viikko sitten Sallasta Helsinkiin nilkkaleikkaukseen, koska hoitojonoon päästessäni tiesin, että kotiin pääsy sairaalasta ja liikkuminen pohjoisen kevättalvessa olisi leikkauksen jälkeen vähintäänkin haastavaa, etenkin mikäli puolisoni ei olisi kotosalla leikkauksen aikaan, tai sen jälkeen.

Kotikaupunkini Helsinki (ja siellä asuvien läheisten luona toipuminen) valikoitui sen myötä hoitopaikaksi. Vain neljä päivää ennen leikkausta Kuusamosta Sallaan muuttuneelta asuinpaikaltamme olisi alkuperäiseen hoitopaikkaan (OYS) ollut matkaa peräti 320 kilometriä.

Paljon kilometrejä haljenneella jänteellä kulkien

Nilkkani on ollut viimeisen vajaa kaksi vuotta ihan toimiva mutta vähän klenkka ja kipuillut jatkuvasti. Jo syyskuussa 2019, kuukausi pahan nyrjähdyksen jälkeen totesin, ettei nilkka kuntoudu niin kuin sen pitäisi ja tietyn suuntaiset liikkeet aiheuttavat kipua. Mikään ei kahden vuoden aikana muuttunut.

Pitkän ja tapahtumarikkaan odottelun jälkeen löysin vihdoin viime syksynä jo sarjassa toisen ortopedin, joka oli innokas avaamaan nilkan ja katsomaan mikä siinä pisti vastaan. Koska vamma oli vakuutusyhtiön mukaan ”epätyypillinen nyrjähdysvamma”, en saanut sitä hoidettua aikaisemmin, vaikka ensimmäinen ortopedi olisi leikannut sen jo tammikuussa 2020.

Koska olen nilkalla onnistunut esimerkiksi hiihtovaeltamaan ja lumilautailemaan, mietti leikkaava ortopedi viikko sitten, juuri ennen leikkausta löytyykö mitään korjattavaa, vaikka vahva epäily oli haljenneesta jänteestä. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että katsominen kannattaa, koska olen saanut hampaat irvessä suorittaa liikuntaa ja varoa uusia kivuliaita nyrjähdyksiä.

Viikko sitten korjattiinkin pitkän odottelun jälkeen vihdoin pitkittäissuunnassa haljennut Tibialis Posterior jänne (split) ja arpeutuneet FDL ja TP -jänteet irroitettiin kiinnikkeistään. Kaikki seurausta pahasta nyrjähdyksestä elokuussa 2019. Nämä ovat onneksi suuressa mittakaavassa melko pieniä, mutta helposti huomaamatta/hoitamatta jääviä vaurioita. Olen erittäin onnellinen, että sain oman nilkkani hoidettua ja että pidin kiinni näistä omista tuntemuksistani.

Toipumista kesän kevyeen retkeilyyn ja kuvausreissuihin kevätlintuja ja lumen sulamista tuijotellen

Leikkaus ajoittui parhaaseen mahdolliseen aikaan pohjoisen töiden kannalta. Toukokuun rospuuttoajan vietän walker-mono/ortoosi jalassa kulkien, mutta kesäkuun alussa koittaa riemu, kun pääsen taas jaloilleni kunnolla.

Kolmen kuukauden päästä voin aloittaa kevyen kuntoliikunnan ja kuuden kuukauden päästä kovemman urheilun. Silloin kursitun jänteen pitäisi kestää ottaa vastaan kovemmatkin iskut. Siihen asti on ortopedi suositellut välttämään kaikkea liikuntaa, jossa nilkan yllättävät vääntöliikkeet ovat mahdollisia. En siis taida suunnistaa vielä tänäkään kesänä, mutta juoksulenkit toivottavasti onnistuvat ja yön yli retket hyvin nilkkaa tukevien vaelluskenkien kanssa.

Luontokappaleiden ihmettelyä Vanhankaupunginlahdella

Nyt tiirailen luontokappaleita Vanhankaupunginlahdella Helsingissä ja haaveilen ensi vuoden teerien sekä metsojen soidinmenoihin osallistumisesta kameran kanssa. Pihapiiristä on toistaiseksi havaittu peura, metsäjänis, kettu, harmaahaikara, käpytikka, punarinta, peippo, västäräkki, telkkä, kuikka, kyhmyjoutsen ja lukuisia muita lintuja. 

Pian suuntaan Sallaan ihmettelemään talven lumien sulamista. Lunta on tullut viimeisen vuorokauden aika pohjoisessa pitkälti toistakymmentä senttiä, mutta onneksi ensi viikolla kotiinpaluun ja tikkien poiston aikaan on Sallassakin tiedossa lämmintä, peräti n. +16c aurinkoista säätä.

Tämän kävelyä hidastavan ja ajamisen estävän walker-ortoosin kanssa en voisi hartaammin toivoa, että Sallastakin lumet sulaisivat nyt mahdollisimman pian.

Lumen ja talviauringon hämmästyttävä valo Kuusamon Pienellä Karhunkierroksella

Talvi Kuusamossa on jotakin, josta vuosia aikaisemmin sain vain haaveilla. Tieni kuljettaessa minua Kuusamoon syksyllä 2018 olin tottunut odottamaan Helsingin hyvin vaihtelevia talvia, minkä vuoksi Kuusamon vuodenajat tuntuvat yhä edelleen maagisilta.

Jo kahdessa vuodessa on mahdollista kokea pohjoisempaa elämänmenoa täysivaltaisesti, harrastaa retkeilyä sekä luontoliikuntaa väljemmissä metsissä ja tuntea tämä alkanut talvi syvällä sisimmässään. Viime talvi olikin Helsingissä syntyneelle ja varttuneelle ihmiselle mullistava. Talvi alkoi lokakuun alussa ensimmäisen lumentulon myötä ja lumisten törmien halki kahlattiin vielä toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla, kun koskimelontaretken päätteeksi hinattiin kajakit lumikenkien avulla poikkeuksellisen paksun hangen poikki autotielle.

Tulevasta talven kulusta on vielä vaikea kertoa. Kuvat kuitenkin kertovat lukuisten koillismaalaisittain hyvin pilvisten talvipäivien lomassa pilkottavista aurinkoisista hetkistä, joita talven pimeyden keskellä osaa arvostaa valtavasti. Valokuvat on otettu hiljattain Pienen Karhunkierroksen läheisyydessä Juumassa, auringon noususta auringon laskuun päivänä, jolloin polut olivat jo hiljentyneet kesän sankoista retkeilijämääristä.

Ei ole ihme, että yhä useampi löytää tiensä paitsi luonnon pariin, poluille kansallispuistoihin ja juuri Kuusamoon. Luonnon innoittava voima on valtava.

Lisää kuviani ja tunnelmia Kuusamosta sekä luontoretkiltäni löydät Instagramista: @keacreutz.

Valoa pimeyteen – Lucian päivän ja ensilumen tunnelmia posion riisitunturilla

Glad Luciadag! Hyvää Lucian päivää.

Tänään vietetään Lucian päivää, eli valon ja toivon päivää. Pian tämän jälkeen koittaa talvipäivänseisaus ja alamme kirjaimellisesti kulkemaan kohti uuden vuoden valoa.

Lucian päivä on kuulunut oman nuoruuteni joulunaikaan ja luonut erityistä joulutunnelmaa. Ruotsinkielisessä koulussa vietettiin Lucian päivää joka vuosi perinteisin menoin. Lucian kulkiessa väen keskelle kauniissa saattueessa, laulaessaan tuttuja lauluja, oli tunnelma lämmin ja yhteys muihin tuntui vahvalta. Siitä tunnelmasta nautin edelleen.

Luciaa juhlittiin lukion loppuun asti. Lukion ensimmäisellä luokalla sain minäkin kunnian olla perinteinen, tumma ja pitkätukkainen Lucia. Lukiossa juhlintaan astui myös mukaan ripaus huumoria, kun ennen muinoin poikakouluna käynnistynyt lukioni jatkoi perinnettä kruunaamalla Luciaksi myös koulun pitkätukkaisimman ja parrakkaimman nuoren miehen. Kruunu, joka hänen päähänsä aseteltiin muodostui HK:n sinisestä lenkistä ja muistaakseni pienistä synttärikakkukynttilöistä. Entisen poikakoulun ilosanomaa jaettiin opettajille koteihin iltamyöhällä! Ne olivat loistavia, ilon ja naurun täyteisiä vuosia, nekin.

Näihin vuosiin asti olen tuntenut iloa, kun olen voinut seurata Luciakulkuetta myös senaatintorilta käsin. Tänä vuonna kaikki on toisin. Nautitaan kuitenkin tästä erityisestä ajasta läheisten kesken ja toivotaan valoa pimeyden keskelle, ihan jokaiselle!

Kuvat lokakuun ensilumilta (jotka sittemmin kertaalleen sulivat pois) Riisitunturilta.

Usko unelmiisi ja saatat hyvinkin nähdä niiden toteutuvan

Tämän kansikuvan maiseman täytyy olla yksi kauneimpia , jonka minä olen koskaan nähnyt. Ja voitteko kuvitella – se löytyi edestäni herättyäni yhtenä syksyisenä aamuna aikaisin, hypättyäni autooni ja hurautettuani Kuusamosta kohti Rukaa. Olin päättänyt lähteä etsimään aamun usvaa ja tien lähellä sijaitsevalla järvellä näinkin kuinka tämä usva leijui kuin peitto järven yllä ja vangitsi minut juuri tähän hetkeen. Voiko arkitodellisuus todellakin löytyä tällaisen maiseman ääreltä?

Nämä pienet ja yksinkertaiset, mutta valtavan kauniit hetket ovat niitä, jotka tuntuvat minulle hyvinkin merkityksellisiltä. Ne ovat yksi syy siihen, miksi jo vuosia sitten aloin entistä useammin kaipaamaan Helsingistä pohjoiseen. Ne ovat myös yksi syistä, joiden vuoksi aloin jo keväällä suunnittelemaan muuttoa eteläisimmästä Suomesta Kuusamoon.

Kerronpa teille kuitenkin, että minä, paljasjalkainen Helsinkiläinen, en ole aikaisemmin elämässäni asunut  oikeastaan muualla kuin pääkaupunkiseudulla – jos ei lasketa mukaan kokonaista vaihto-oppilasvuotta Australiassa tai haparoivia askeleita opiskeluun Tukholmassa.

Siksi minä varoitan, tätä se vakava pohjoisen kaipuu voi teettää.

Yhtenä yllättävänä hetkenä löydätkin itsesi suunnittelemasta uutta arkea pohjoisessa, Kuusamossa. Kaupungissa, joka ei ollut sinulle vuotta aikaisemmin juuri millään tapaa tuttu.

En ole nuorempana osannut uskoa unelmiini, mutta haastavien olosuhteiden johdosta ajauduin väistämättä kulkemaan kohti asioita jotka tuntuvat minusta merkityksellisiltä. Siksi minustakin on tullut unelmiin uskoja. Monen tapahtuman johdosta ajattelen onneksi tänä päivänä toisin.

Kun uskot itseesi ja raivaat tietä kohti määränpäätä joka tuntuu omaltasi, voit löytää itsesi juuri sieltä, mistä haluatkin.

En osaa vielä maalata tulevaa vuotta tarkasti tai kertoa miten tulevaisuuteni muovautuu, mutta tiedän, että jo seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tapahtuu paljon kiinnostavia asioita. Näistä kerron pian lisää.

Koska ihminen ei voi loputtomasti toimia oman identiteettinsä ja arvojensa vastaisesti, tuleekin hetki jolloin havaitset, että oikeastaan muita oikeita vaihtoehtoja suunnalle ei koskaan edes ollut.

Monen oivalluksen jälkeen on uusien päätösten tekeminen yllättävänkin helppoa ja kirkasta. Suunta on selkeä. Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

Siksi minä olenkin nyt Kuusamossa. Koska tämä on oikein ja minusta tuntuu että täältä urkenee se seuraava tilaisuus.

Omaa polkuani raivatessani ja yrittäessäni seurata omia unelmiani – kaikista esteistä, ulkoisista rajoitteista ja omista henkisistä paineista selviten – olen siivonnut ajatuksiani ja konkreettisia tavaroitani etelässä. Tyhjensin asuntoni ja laitoin sen vuokralle. Haluan olla läsnä täällä pohjoisessa ja haluan kantaa tällä polulla mukanani mahdollisimman kevyttä taakkaa.

Ensimmäistä kertaa olen jättänyt taakseni tutun ympäristön ja lähtenyt tavoittelemaan onnea ja uraa pohjoisessa. Muuttaessani Kuusamoon minulla ei vielä ole työtä eikä tietoa pitkän tähtäimen toimeentulosta, mutta luotan siihen että löydän kovalla työllä ja selkeällä visiolla itselleni antoisan toimeentulon. Monia kiinnostavia tilaisuuksia on jo nyt auennut.

Välillä pelottaa hyvinkin paljon mitä kaikesta tästä onnistun luomaan, useimmiten kuitenkin uskoen unelmiini vahvasti. Olen oppinut ajattelemaan että ne kannattelevat rohkeasti toimivaa sydäntä kyllä.

Siivotessani asuntoani etelässä, törmäsin vanhaan päiväkirjaan johon olen kirjoittanut muistiin itselleni tärkeältä tuntuneen ajatuksen.

Kun ihminen kestää koettelemuksen sydän auki, voi tapahtua ihmeitä. Rohkeus kolminkertaistuu, värit kirkastuvat ja on kuin joka päivä tapahtuisi ihmeitä ihmisten ja yhteensattumien muodossa.”

Oman polun raivaaminen ei taatusti ole helppoa, mutta parhaimmillaan se on juuri tätä, ihmeitä ihmisten ja tapahtumien muodossa.