Kategoria: Uncategorized

Lintukuvausta – Kuusamon kevättalvi

Viime viikko oli intensiivisen ihana. Loma mahdollisti useamman upean asian yhdistämisen, kuten pääsiäisen hiihtovaellus Pallaksella ja valokuvauksen intensiiviviikonloppu Kuusamossa. Kun tiistaina vielä herättiin aamuvarhaisella auringonnousua ennen (04:00 aikaan) ylhäällä Pallastuntureilla, josta hiihdettiin viimeinen matka takaisin autoille; suunnattiin torstai-iltana jo Kuusamo-opistolle keskittymään lintukuvaukseen kojuilla pitkän viikonlopun ajan.

Joutsenia, pikkulintuja, tikkoja, kotkia ja vaikka mitä – lintukuvaajan paratiisi Kuusamossa

Viikonloppuna tuli siis valokuvattua paljon. Univelkakin oli viikonvaihteen jälkeen sen mukainen – aamuisin herättiin kolmelta ja neljältä yöllä. Sunnuntaina sain jo vähän enemmän unta, kun en mahtunutkaan mukaan teerikuvaustouhuihin. Silti heräsin kukonlaulun aikaan nauttimaan hitaasta aamusta.

Vaikka uni olikin tervetullutta, olisin silti ollut mielummin sunnuntai-aamuna teerikojussa, kuin yksin aamupuuroa syömässä. Viikonlopun tiimellyksessä havaitsin, että suhtaudun tähänkin asiaan yllättävän vahvalla intohimolla. Haluan valokuvata ja haluan olla hyvä siinä mitä teen. Haluan työskennellä luonnon parissa ja haluan muun viestinnän tekemisen rinnalla edelleen yhtä vahvasti voida myös valokuvata työkseni. Puolentoista viikon päästä minun osaltani puuttumaan jäänyt teerikojukuvaus korjaantuu myös ja pääsen lähtemään kojulle itsekeni.

Kojuilla liikuttiin Kuusamo Nature Photon tuttujen oppaiden kanssa. Moni henkilökunnasta on tuttuja Kuusamo-opiston valokuvausvuoden (2018-2019) johdosta. Muutamista oppaista on muodostunut jopa ystäviä. Tässä intohimolla valokuvaukseen suhtautuvassa porukassa tuntuu kuin olisin omieni joukossa.

Ihania aikaisia aamuja

Viime viikon maanantaista lähtien olen jo herännyt aamulla neljältä aikaisiin hiihtotouhuihin tunturissa, voidaksemme hiihtää yön kovettamilla hangilla. Lintukuvausviikonloppuna herättiin perjantaina kolmelta yöllä ja lauantaina neljältä yöllä, ollaksemme riittävissä ajoin ennen auringonnousua kuvauspaikoilla. Vieläkin, olen herännyt ennen kuutta, koska nämä aikaiset aamut tuntuivatkin niin hienoilta, että haluan niitä jatkaa. Ne sopivat myös linnuista kiinnostuneelle luonto- ja seikkailukuvaajalle hyvin.

Koneella on vieläkin iso liuta valokuvia viikolopulta. Osan olen ehtinyt käydä läpi, osaa en. Valokuvien kahlaus ja editointi on aikaa vievää puuhaa, mutta tosi kivaa sellaista. 

Levottomana kaupungissa – paluu takaisin erämaan laidalle

Sunnuntaina lensin innostavan viikon lopuksi Helsinkiin visiitille, perhettä ja ystäviä tapaamaan, pikalomalle entisille kotikulmille. Olo on ollut kumman ristiriitainen. Kaupungissa on hälinää, paljon ihmisiä ja metsä liian kaukana. En näekään itseäni kaupungissa juuri nyt ja se on omituista. Olenko minä ehtinyt vetäytymään ja kotiutumaan niin tehokkaasti tuonne erämaan laidalle, josta en tahtoisikaan millään lähteä pois? Levottomuus kasvaa ja minulla on tunne siitä, että tämä ympäristö on minulle liian rakennettu ja kiireinen.

Minä olen muuttunut, selkeästi, ja se tuntuu itse asiassa ihanalta tiedostaa. En ole kaupungin lapsi, tämä ympäristö ei ole minua varten. Minä tunnistan ja tunnen minut omana itsenäni parhaiten tuolla Koillismaan ja Peräpohjolan kolkassa, jossa luonto on vaihtelevan jylhää, ihmisiä riittävän vähän ja arki hyvin erilaista kuin suurkaupungeissa.

Kunnollisten yöunien jälkeen kaupunkiin kuulumattomuuden tunne on yhä läsnä, mutta ei enää yhtä hämmentävänä kuin sunnuntain lähdön hetkellä, tuntiessani syviä Oulun lentokentällä. Tiettyä kotoisaa tunnetta olemiseen on kaupungistakin löytynyt, se asuu nyt ensisijaisesti läheisissäni ja rakkaissani.

Onneksi Kuusamon teeret, Sallan korpimainen metsä ja elämä erämaiden laidalla odottaa taas tämän viikon päätteeksi. Sunnuntaina lennän takaisin kotiin.

Elämää tulevan kansallispuiston helmassa, Salla – keskellä ei mitään

  • Työympäristöni – eteläinen Sallatunturi ja Keselmäjärvi
  • Kesäkotimme kaiken kauneuden keskellä
  • Sallan Pyhäjärvi
  • Pohjoinen Sallatunturi

Kohtaamisia vuosien takaa

Törmäsin eilen Sallassa pitkästä aikaa ja todella yllättäen mukavaan työkaveriin, jonka kanssa työskentelimme yhdessä Bulevardilla, täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin nyt. Työpaikkani osoite sijaitsi lähes kymmenen vuoden ajan siinä Hietalahden torin edessä. Iloitsin muistoista sekä tästä ja kaikista muistakin jälleennäkemisistä, jotka nykyään tuovat aina valtavan hymyn huulille.

Kohtaaminen entisen työkaverin kanssa pisti kuitenkin aktiivisesti myös miettimään monia pieniä asioita – omia arjen valintojani ja tätä ympäristöä, joka monelle tuttavalle on edelleen sitä kaukaisempaa pohjoista, jota itse pitkään kaihosin valtavasti toimistopöytäni äärestä, haaveillessani uusista vaelluksista ja monenlaisista seikkailuista.

Nyt työympäristöni on Salla, 3.500 asukkaan kunta, jossa väestötiheys on yksi Suomen väljimpiä, vain 0,6 asukasta neliökilometria kohden. Mökiltä ja työpaikalta tulevaan kansallispuistoon on etäisyyttä vain 500 metriä, jos sitäkään. Täällä teen työtä toimistolta, etänä mökiltä tai maastosta käsin, jossa käyn tuon tuosta työnkin puolesta. Jokaisella suunnalla on metsää ja suota silmänkantamattomiin. Maastoa halkoo satunnaisia metsäautoteita ja muutama ”isompi” tie, kuten tie Kemijärvelle tai tie Kuusamoon.

Elämää erämaan helmassa

Kuluvan kesän ajan asumme pohjoisen Sallatunturin rinteellä, metsän keskellä.

Välillä sitä ei edes tajua kuinka kaukana kaikesta asutaan ja ollaan. Kun yhteydet ystäviin ja läheisiin ympäri Suomen sekä etelässä ovat olemassa, tuntuu tämä oma kupla ja arki itselleni pääosin tavanomaiselta, enkä ymmärrä olevani mitenkään ”kaukana”.

Sitten aina välillä (kuten juuri nyt), on hetkiä jolloin hämmästelen viime vuosien rohkeita valintoja lähteä ja jättää silloinen etelän vakiintunut arki ja perheen läheisyys taakse.

Mieli kaipasi jotakin rohkeaa ja uudella tapaa haastavaa. Ja täällä sitä nyt ollaan, Sallassa – keskellä ei mitään. Kirjaimellisesti.

Arki kaupungissa on vaihtunut elämään luonnon helmassa. Tuntuu, että se on ollut oikea valinta. Maailman menon kiihtyessä niin kovalla vauhdilla, on tuntunut hyvältä poistua hieman sivummalle hektisen arjen ja vouhotuksen keskeltä.

Koti on käsite – se on muuttuva, kasvava ja jalostuva kohta sisälläni – oma turvasatamani myrskyissä

Tulee kuitenkin myös pieniä hetkiä, kuten näin kesäisin, jolloin kaipaa aikaisemmin totuttua – kesälomia ja mahdollisuuksia matkustaa Suomessa nähdäkseen perhettä ja ystäviä. Heitä on monesti ikävä. Tämä kesä on eräällä tapaa jo neljäs kesä irtioton jälkeen ilman kesälomaa (tai oikeastaan vuosi ilman tavanomaisia lomia) ja sekin tuntuu omalla tapaa. Oma henkinen käsitys kodista ja vapaudesta toteuttaa itseäni jatkaa sen vuoksi muotoutumistaan ainiaan. Tänä päivänä hienoa on kuitenkin se, että oma mielenmaisema löytyy heti kotoota ulos astuttua, eikä sen perässä tarvitse matkustaa tuntikausia.

Tällä hetkellä vapaus on sitä, että valitsen ympäröidä itseni tällä upealla luonnolla ja hiljaisuudella, jota Koillismaalla ja Itä-Lapissa on.

Vapauteni on valinta tehdä työtä irti tavanomaisesta. Pyrin viettämään päiväni itselleni tärkeiden asioiden ympäröimänä. Huoli ilmaston muuttumisesta, luonnon moninaisuuden kuihtumisesta, kuluttamisen karkaamisesta holtittomasti käsistä ja yksilöiden hyvinvoinnista kaiken tämän keskellä, vaikuttaa merkittävästi valintoihini. Nykyisessä työssäni viestin vastuullisesta matkailusta ja edistän tietoutta alueesta, joka tarjoaa irtioton ja mielenrauhaa monelle kaupungeista karkaaville, kuten se on tehnyt minullekin.

Olen lisäksi onnekas, että olen löytänyt puolison, joka jakaa matkan kanssani.

Koti on yhä käsite, joka muotoutuu jatkuvasti sisälläni. Hämmästelen edelleen, miten helposti se henkinen maisema ja koti löytyikin Kuusamosta, ympäristöstä jossa luonto tarjoaa uskomattoman monipuolisen temmellyskentän. Valokuvaajien vahva yhteisö juurrutti ensi hetkistä aloilleen ja kertoi, että täällä on kiinnostava asua. Sen sijaan oman näköisen työn löytyminen pohjoisesta ei ole aina itsestäänselvyys, vaan sopivan työkuvion löytyminen voi vaatia täydellisen asuinympäristön rinnalle suuriakin kompromisseja.

Oman näköisen työn tekeminen pohjoisessa voi tarkoittaa kasvavia etäisyyksiä palveluihin (pohjoisessa pitkät ajomatkat ovat kyllä paljon miellyttävämpiä kuin kaupungissa), pitkiä etäisyyksiä perheeseen ja ystäviin, muuttoa työn perässä tai pidempiä työmatkoja, yrittäjyyttä aiemmin totutun vakityön sijaan, asumisen kompromisseja tai monenlaista muuta asiaa. Kuulisin erittäin mielelläni siitä mitä se muille vastaavanlaista arkea eläville tarkoittaa.

Luulen, että harva irtioton tehnyt siltikään vaihtaisi takaisin vanhaan, vaan jollakin tapaa jatkaa omannäköisen arjen jalostamista.

Tulevaisuus – yhtäällä epävarmuutta ja toisaalla äärettömiä mahdollisuuksia sekä ihanaa väljyyttä luonnon helmassa

Elän tietyllä tapaa laajentuneessa epävarmuudessa suhteessa entiseen – työtä kiehtovissa tehtävissä on tällä hetkellä vajaaksi vuodeksi eteenpäin, vaikkei nimiä vielä olekaan paperissa. Pohjoisessa ei tulevaisuutta voi täysin hakata kiveen tai rakentaa ennalta tiukasti rajatun ja määrätyn vision mukaan, sillä se elää kuitenkin muuttuvien olosuhteiden mukaan. Tulevaisuutta tulee rakentaa pala palalta omanlaisekseen, etenkin, jos sille on selkeitä odotuksia, mutta olla valmis ottamaan vastaan myös tiheämmin eteen tulevia muutoksia.

Onneksi, muutos on nykyään myös pala elämän suolaa, sillä sitä ei tule sammaloituneeksi paikalleen yhtä helposti, vaikka joskus voikin tuntea koteloituvansa hetkeksi omaan ympäristöönsä.

Olemme nyt työn puolesta asettumassa tulevaksi talveksi Sallaan. Mitä tapahtuu sen jälkeen, sitä en vielä osaa täysin sanoa, mutta katse onkin pitkälti tässä hetkessä ja sopivasti siitä eteenpäin. Tulevaisuutta ohjaa sitten ne mukana kulkevat unelmat työstä, kodista ja ympäristöstä. Minä haaveilen viikoista, joihin mahtuu myös määrätty osa itselleni – työn rinnalla aikaa itseni toteuttamiselle valokuvaamisen ja kirjoittamisen kautta.

Me molemmat haaveilemme myös talosta ja maalaisympäristöstä. Siihen kuuluu koti, jota ympäröi luonto ja oma maa jota myllätä, pihalla askeltavat eläimet (kanat, lampaat ja koira?) ja kylään löytävät läheiset, ja etenkin hauska, nauruntäyteinen arki. Kenties se perhekin, missä muodossa se sitten mahtaakin syntyä.

Kodin käsite jatkaa yhä jalostumistaan ja tämä kotimatka jota teen, eli matka itseeni sekä oman näköiseen arkeen, elää joka ikisessä päivässä meidän mukanamme.

Tunturi, jonka rinteellä asumme. Suuri osa siitä, mihin katse koskettaa on tulevaa Sallan kansallispuistoa.

Laulu Pohjoisesta

Ihan yhtäkkiä vuosia on vierähtänyt 2,5, oikeastaan lähempänä 3 siitä, kun elokuun lopussa 2018 pakkasin autoni ja suuntasin Kuusamoon. Muistan sen innostuneisuuden tunteen kuin eilisen. Olin käsittämättömän vapaa ja avoin kaikelle. En osannut arvatakaan mitä kaikkea muutos tuo mukanaan, mutta nyt jälkikäteen miettiessä olen pysyvästi avannut elämässäni oven asioille, jotka eivät aikaisemmin olleet mahdollisia.

Moni arkinen asia tuntuu edelleen hämmästyttävältä. En tiennyt, että elämäänsä voi oikeasti elää näin. Läsnä tavallisessa, mutta irti siitä hälystä joka aikaisemmin oli arkea. Tänä päivänä arki tuntuu paikoin juhlavalta, siitä yksinkertaisesta syystä, että arvostan kaikkea ympärilläni hyvin korkealle, muutoin kuin itsestäänselvyyksistä käsin.

Olen työskennellyt Sallassa, Kuusamon pohjoispuolella sijaitsevassa pinta-alaltaan suuressa, mutta asukastiheydeltään todella väljässä kunnassa (0,6 asukasta/km2) pian puolen vuoden ajan. Tänä päivänä saan tehdä töitä keskittyen viestinnän suunnittelemiseen, toteuttamiseen ja hetkien tallentamiseen visuaalisiksi muistoiksi kunnalle ja paikallisille yrityksille.

Miten tämä voi olla arkipäivää ja kuinka täältä Koillismaan / Itä-Lapin kulmalta voi koskaan muuttaa muualle?

Valtavaara kylpee ruskan sävyissä ja auringonlaskun valossa

Eilen kävin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen Valtavaaralla katselemassa maisemia ja ihailemassa ruskaa. Valtavaara on ehdottomasti yksi lempipaikoistani Kuusamossa ja viimeisen vuoden aikana olenkin valokuvannut Valtavaaran maisemia monessa eri valossa ja vuodenajassa. Tämä jättiläinen seisoo ylväänä ja rohkeana paikallaan tarjoten ulkoilijoiden, luontoihmisten ja valokuvaajien aisteille kaikenlaista kauneutta.

Eilen oli myös ensimmäinen kerta, jolloin vedin vaelluskengät jalkaan testimielessä loppukesästä tapahtuneen nilkan nyrjähdyksen jälkeen. Olin iloinen todetessani, että voin hyvin kulkea jo tällaisessa vaihtelevassa ja paikoitellen vaativassakin maastossa vaelluskengillä, joissa kuitenkin on reipas nilkkaa tukeva varsi. Nivelsiteissä ja kehräsluiden paikkeilla tuntui lähinnä pientä kiristystä ja ajoittaista painaumaa, mutta ei mitään merkittävää kipua.

Varoin askeleitani alas tullessa vielä jonkin verran, mutta uskallan nyt kyllä jo ihan normaalisti kulkea maastossa tästä eteenpäin. Uskon, että reipas rasitus tekee nilkan liikeradoille ihan hyvää, kun taas maisemat ja luonto elvyttävät muita aisteja. Liikkuminen itsessään tuntui hirmuisesta puuskutuksesta huolimatta todella hyvältä ja ilahduin etenkin silloin kun silmiini osui puolestavälistä rinnettä tämä kansikuvan maisema Valtavaaran tuvasta. Tosin päivän viimeiset tunnit Valtavaaran hiljaisilla poluilla olivat kyllä kaikkinensa palkitsevia. Tämä luonnon kauneus vain häikäisee joka ikinen kerta.

Odotan innolla, että ehdin seuraavan kahden viikon aikana tutkimaan muitakin Kuusamon tuttuja maisemia ja kätkettyjä helmiä. Loppuviikosta lähden myös oppaaksi mukaan valokuvauskurssille Syötteen kansallispuistoon, jossa tulemme valokuvaamaan paljon. Tästä tulevasta viikonloppureissustakin olen hyvin iloinen.

Ensi viikolla taidan myös uskaltautua kokeilemaan ensimmäisiä juoksualskeleita nilkalla, kun ortopedin suosittelema varoaikakin on vihdoin ohi. Mikä olisikaan parempi paikkakunta juoksupalauttelulle, kuin Kuusamo. Juoksun ja kävelyn yhdistelmän taidankin suunnata vaikka Pyhävaaran laelle, jossa olenkin käynyt vain talvisaikaan. En todennäköisesti kuitenkaan malta jättää kameraa pois juoksurepustani, sillä maisemat pyhävaaraltakin ovat hienot.

Tämän viikon aikana tulen lisäksi julkaisemaan kuvitetun kertomuksen Närängän erämaiselta tilalta ja Hyöteikönsuolta. Seuraa siis Kotimatkalla-sivustoa, niin saat ensimmäisten joukossa tiedon kun artikkeli julkaistaan.

Ihmisen tulisi nähdä taivaanranta

Kävelen tuttua tietä pitkin valtavan korkuisten mäntyjen valvoessa isolta tieltä loittonevia askeleitani. Tuijotan innostuksen kasvaessa puiden välistä pilkottavaa aurinkoa ja odotan eteeni aukeavaa maisemaa. Joka kerta, tämä ympäristö yllättää kauneudellaan, hetken valon värittäessä luonnon ja taivaan.

Askel kevenee samanaikaisesti, kun hiekkapohja jalkojen alla muuttuu entistä pehmeämmäksi ja kumpuilevammaksi. Rantaviivaa lähestyessäni syke on jo hieman noussut ja tasannut alleen muut ajatukset.

Mieli rauhoittuu ja kaikki muu unohtuu viimeistään sillä hetkellä, kun näen merivedessä leikkivät leijasurffaajat. Kaipaan äkisti heidän seuraansa. Kuinka täysin luonnon voimien armoilla ja ympäröimänä he ovatkaan.

Kaivan kameran esiin, onneksi se tulikin mukaan. En lähde ilman tätä enää koskaan minnekään, mietin samalla kun tallennan edessä näkyvää maisemaa muistikortille. Toivon, että voin jälkikäteen jakaa siitä murusenkin muille. Tämän rannan ja merialueen täytyy olla yksi Helsingin kauneimpia.

Kirjoitin kesällä paperille ajatuksen, jota olen vaalinut mielessäni syksyyn asti. Se muistuttaa minua oikeasta suunnasta, silloin kun hetkellisesti taas tuntuu, että piilotin sen itseltäni jonnekin.

Kyllä ihmisen tulisi nähdä taivaanranta, sillä se tekee hurjan onnelliseksi.

Monta viikkoa kesästä olen viettänyt kaupungissa, ollen kuitenkin onnellinen siitä, että voin viettää valtaosan ajastani luonnon ympäröimänä. Tämä hetki rannalla muistutti minua erityisesti siitä, miksi alun perin kaksi vuotta sitten muutin etelässä tänne sijoilleni, melkeinpä meren rannalle. Helsingissäkin on paljon kaunista.

Perjantaina tie vie kuitenkin taas kohti Kuusamoa.

Talven kynnyksellä oleva Käylänkoski Kuusamon Kitkajoella

Kuusamon Käylänkoskellä ei löytynyt juurikaan värejä käydessämme siellä joulukuun ensimmäisenä päivänä tutustumisretkellä. Aavistuksen talvesta muistuttava luonto ja vuolas koski olivat silti valloittavan kauniita, värittömyydessäänkin.

Visiitti Käylänkoskella oli ensimmäinen kerta kun pääsin katselemaan koskea läheltä. Muuten olemme ajaneet tästä monet kerrat ohi, silloin kun suuntana on ollut Oulangan kansallispuisto.

Kuusamossa on pitkään ja hartaasti toivottu lunta ja kummasteltu lumettomia maastoja. Hetken kuvailtuamme kosken maisemissa alkoikin kevyt lumisade.

Koskikarat lentelivät ja pulahtelivat kosken kuohuissa etsien ravintoa. Valtoimenaan virtaava vesi koukutti kylkeensä ihmettelemään. Lyhyt hetki ulkosalla iloisessa seurassa kevensi mieltä tiiviiden opiskeluviikkojen jälkeen.

Mietin kotimatkalla, kuinka pienestä ihminen tuleekaan iloiseksi.

 

Vaellus- ja retkeilykuulumisia

Kevät ja kesä. Nämä vuodenajat menivät vauhdilla ja melkoisella myllerryksellä. Onko pitkään aikaan tapahtunut näin paljon yhden vuoden sisällä? No en kyllä muista että olisi. Paljon hyvää on tapahtunut ja jotta blogin kirjoittaminen jatkossakin tuntuu yhtä luontevalta, kerron mitä kaikkea vuoteen on mahtunut.

Alkuvuodesta ihmettelin missä maailma (ja etenkin minä siinä) makaa, kun yksi ihmissuhde päättyi. Keväällä kuitenkin ostin todella pitkään haaveissa olleen oman kodin ja aloin tekemään siitä itselleni ihanaa tukikohtaa. Retkeilin ja ulkoilin paljon.

Helmikuussa suoritin Suomen Ladun opaskurssin mahtavalla talvivaelluksella UK-puiston erämaassa. Kesällä tein kolmen yön luksusmelontaretken hyvän ystävän kanssa Päijänteen kansallispuistossa ja heinäkuussa vaelsin viikon verran ystävien kanssa Käsivarren erämaassa. Elokuussa toimin elämäni ensimmäistä kertaa oppaana vaelluksella, johdattaen kymmenen hengen porukkaa viikon ajan nyt jo tutummissa maastoissa Käsivarren Lapissa. Viikko sitten tein myös ensimmäisen viikonloppuretkiopastukseni Helsingin Ladulle.

Kesällä tapahtui myös muuta hienoa. Ystävyytenä alkanut ihmissuhde syveni ja muuttui parisuhteeksi. Vaikka ilmassa olikin ollut pientä uteliaisuutta jo aiemmin, tuntui kaikki silti tapahtuvan todella yllättäen kun kaksi samanhenkistä, samanlaisilla arvoilla, huumorintajulla ja kiinnostuksen kohteilla varustettua ihmistä kohtasivat.

Yhtäkkiä oma pieni tukikohtani onkin muuttunut myös toisen ihmisen kodiksi ja suunnittelemme yhdessä tulevaisuutta. Yksi luontoihminen löysikin yllättäen rinnalleen toisen. Kaikista vastaväitteistä riippumatta, on mahdollista kohdata toinen ihminen erämaassa, jossa juurikaan muita ihmisiä ei kulje.

Tulevia retkiä ja vaelluksia tulen tekemään samalla tavalla kuin aikaisemminkin, joskus ystävien kanssa, joskus itsekseni. Mutta ison osan retkistä tulen tekemään yhdessä rakkaan ihmisen, Satun kanssa.