Elämää tulevan kansallispuiston helmassa, Salla – keskellä ei mitään

• 

  Työympäristöni – eteläinen Sallatunturi ja Keselmäjärvi

• 

  Kesäkotimme kaiken kauneuden keskellä

• 

  Sallan Pyhäjärvi

• 

  Pohjoinen Sallatunturi

Kohtaamisia vuosien takaa

Törmäsin eilen Sallassa pitkästä aikaa ja todella yllättäen mukavaan työkaveriin, jonka kanssa työskentelimme yhdessä Bulevardilla, täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin nyt. Työpaikkani osoite sijaitsi lähes kymmenen vuoden ajan siinä Hietalahden torin edessä. Iloitsin muistoista sekä tästä ja kaikista muistakin jälleennäkemisistä, jotka nykyään tuovat aina valtavan hymyn huulille.

Kohtaaminen entisen työkaverin kanssa pisti kuitenkin aktiivisesti myös miettimään monia pieniä asioita – omia arjen valintojani ja tätä ympäristöä, joka monelle tuttavalle on edelleen sitä kaukaisempaa pohjoista, jota itse pitkään kaihosin valtavasti toimistopöytäni äärestä, haaveillessani uusista vaelluksista ja monenlaisista seikkailuista.

Nyt työympäristöni on Salla, 3.500 asukkaan kunta, jossa väestötiheys on yksi Suomen väljimpiä, vain 0,6 asukasta neliökilometria kohden. Mökiltä ja työpaikalta tulevaan kansallispuistoon on etäisyyttä vain 500 metriä, jos sitäkään. Täällä teen työtä toimistolta, etänä mökiltä tai maastosta käsin, jossa käyn tuon tuosta työnkin puolesta. Jokaisella suunnalla on metsää ja suota silmänkantamattomiin. Maastoa halkoo satunnaisia metsäautoteita ja muutama ”isompi” tie, kuten tie Kemijärvelle tai tie Kuusamoon.

Elämää erämaan helmassa

Kuluvan kesän ajan asumme pohjoisen Sallatunturin rinteellä, metsän keskellä.

Välillä sitä ei edes tajua kuinka kaukana kaikesta asutaan ja ollaan. Kun yhteydet ystäviin ja läheisiin ympäri Suomen sekä etelässä ovat olemassa, tuntuu tämä oma kupla ja arki itselleni pääosin tavanomaiselta, enkä ymmärrä olevani mitenkään ”kaukana”.

Sitten aina välillä (kuten juuri nyt), on hetkiä jolloin hämmästelen viime vuosien rohkeita valintoja lähteä ja jättää silloinen etelän vakiintunut arki ja perheen läheisyys taakse.

Mieli kaipasi jotakin rohkeaa ja uudella tapaa haastavaa. Ja täällä sitä nyt ollaan, Sallassa – keskellä ei mitään. Kirjaimellisesti.

Arki kaupungissa on vaihtunut elämään luonnon helmassa. Tuntuu, että se on ollut oikea valinta. Maailman menon kiihtyessä niin kovalla vauhdilla, on tuntunut hyvältä poistua hieman sivummalle hektisen arjen ja vouhotuksen keskeltä.

Koti on käsite – se on muuttuva, kasvava ja jalostuva kohta sisälläni – oma turvasatamani myrskyissä

Tulee kuitenkin myös pieniä hetkiä, kuten näin kesäisin, jolloin kaipaa aikaisemmin totuttua – kesälomia ja mahdollisuuksia matkustaa Suomessa nähdäkseen perhettä ja ystäviä. Heitä on monesti ikävä. Tämä kesä on eräällä tapaa jo neljäs kesä irtioton jälkeen ilman kesälomaa (tai oikeastaan vuosi ilman tavanomaisia lomia) ja sekin tuntuu omalla tapaa. Oma henkinen käsitys kodista ja vapaudesta toteuttaa itseäni jatkaa sen vuoksi muotoutumistaan ainiaan. Tänä päivänä hienoa on kuitenkin se, että oma mielenmaisema löytyy heti kotoota ulos astuttua, eikä sen perässä tarvitse matkustaa tuntikausia.

Tällä hetkellä vapaus on sitä, että valitsen ympäröidä itseni tällä upealla luonnolla ja hiljaisuudella, jota Koillismaalla ja Itä-Lapissa on.

Vapauteni on valinta tehdä työtä irti tavanomaisesta. Pyrin viettämään päiväni itselleni tärkeiden asioiden ympäröimänä. Huoli ilmaston muuttumisesta, luonnon moninaisuuden kuihtumisesta, kuluttamisen karkaamisesta holtittomasti käsistä ja yksilöiden hyvinvoinnista kaiken tämän keskellä, vaikuttaa merkittävästi valintoihini. Nykyisessä työssäni viestin vastuullisesta matkailusta ja edistän tietoutta alueesta, joka tarjoaa irtioton ja mielenrauhaa monelle kaupungeista karkaaville, kuten se on tehnyt minullekin.

Olen lisäksi onnekas, että olen löytänyt puolison, joka jakaa matkan kanssani.

Koti on yhä käsite, joka muotoutuu jatkuvasti sisälläni. Hämmästelen edelleen, miten helposti se henkinen maisema ja koti löytyikin Kuusamosta, ympäristöstä jossa luonto tarjoaa uskomattoman monipuolisen temmellyskentän. Valokuvaajien vahva yhteisö juurrutti ensi hetkistä aloilleen ja kertoi, että täällä on kiinnostava asua. Sen sijaan oman näköisen työn löytyminen pohjoisesta ei ole aina itsestäänselvyys, vaan sopivan työkuvion löytyminen voi vaatia täydellisen asuinympäristön rinnalle suuriakin kompromisseja.

Oman näköisen työn tekeminen pohjoisessa voi tarkoittaa kasvavia etäisyyksiä palveluihin (pohjoisessa pitkät ajomatkat ovat kyllä paljon miellyttävämpiä kuin kaupungissa), pitkiä etäisyyksiä perheeseen ja ystäviin, muuttoa työn perässä tai pidempiä työmatkoja, yrittäjyyttä aiemmin totutun vakityön sijaan, asumisen kompromisseja tai monenlaista muuta asiaa. Kuulisin erittäin mielelläni siitä mitä se muille vastaavanlaista arkea eläville tarkoittaa.

Luulen, että harva irtioton tehnyt siltikään vaihtaisi takaisin vanhaan, vaan jollakin tapaa jatkaa omannäköisen arjen jalostamista.

Tulevaisuus – yhtäällä epävarmuutta ja toisaalla äärettömiä mahdollisuuksia sekä ihanaa väljyyttä luonnon helmassa

Elän tietyllä tapaa laajentuneessa epävarmuudessa suhteessa entiseen – työtä kiehtovissa tehtävissä on tällä hetkellä vajaaksi vuodeksi eteenpäin, vaikkei nimiä vielä olekaan paperissa. Pohjoisessa ei tulevaisuutta voi täysin hakata kiveen tai rakentaa ennalta tiukasti rajatun ja määrätyn vision mukaan, sillä se elää kuitenkin muuttuvien olosuhteiden mukaan. Tulevaisuutta tulee rakentaa pala palalta omanlaisekseen, etenkin, jos sille on selkeitä odotuksia, mutta olla valmis ottamaan vastaan myös tiheämmin eteen tulevia muutoksia.

Onneksi, muutos on nykyään myös pala elämän suolaa, sillä sitä ei tule sammaloituneeksi paikalleen yhtä helposti, vaikka joskus voikin tuntea koteloituvansa hetkeksi omaan ympäristöönsä.

Olemme nyt työn puolesta asettumassa tulevaksi talveksi Sallaan. Mitä tapahtuu sen jälkeen, sitä en vielä osaa täysin sanoa, mutta katse onkin pitkälti tässä hetkessä ja sopivasti siitä eteenpäin. Tulevaisuutta ohjaa sitten ne mukana kulkevat unelmat työstä, kodista ja ympäristöstä. Minä haaveilen viikoista, joihin mahtuu myös määrätty osa itselleni – työn rinnalla aikaa itseni toteuttamiselle valokuvaamisen ja kirjoittamisen kautta.

Me molemmat haaveilemme myös talosta ja maalaisympäristöstä. Siihen kuuluu koti, jota ympäröi luonto ja oma maa jota myllätä, pihalla askeltavat eläimet (kanat, lampaat ja koira?) ja kylään löytävät läheiset, ja etenkin hauska, nauruntäyteinen arki. Kenties se perhekin, missä muodossa se sitten mahtaakin syntyä.

Kodin käsite jatkaa yhä jalostumistaan ja tämä kotimatka jota teen, eli matka itseeni sekä oman näköiseen arkeen, elää joka ikisessä päivässä meidän mukanamme.

Tunturi, jonka rinteellä asumme. Suuri osa siitä, mihin katse koskettaa on tulevaa Sallan kansallispuistoa.

Laulu Pohjoisesta

• 

• 

• 

• 

• 

Ihan yhtäkkiä vuosia on vierähtänyt 2,5, oikeastaan lähempänä 3 siitä, kun elokuun lopussa 2018 pakkasin autoni ja suuntasin Kuusamoon. Muistan sen innostuneisuuden tunteen kuin eilisen. Olin käsittämättömän vapaa ja avoin kaikelle. En osannut arvatakaan mitä kaikkea muutos tuo mukanaan, mutta nyt jälkikäteen miettiessä olen pysyvästi avannut elämässäni oven asioille, jotka eivät aikaisemmin olleet mahdollisia.

Moni arkinen asia tuntuu edelleen hämmästyttävältä. En tiennyt, että elämäänsä voi oikeasti elää näin. Läsnä tavallisessa, mutta irti siitä hälystä joka aikaisemmin oli arkea. Tänä päivänä arki tuntuu paikoin juhlavalta, siitä yksinkertaisesta syystä, että arvostan kaikkea ympärilläni hyvin korkealle, muutoin kuin itsestäänselvyyksistä käsin.

Olen työskennellyt Sallassa, Kuusamon pohjoispuolella sijaitsevassa pinta-alaltaan suuressa, mutta asukastiheydeltään todella väljässä kunnassa (0,6 asukasta/km²) pian puolen vuoden ajan. Tänä päivänä saan tehdä töitä keskittyen viestinnän suunnittelemiseen, toteuttamiseen ja hetkien tallentamiseen visuaalisiksi muistoiksi kunnalle ja paikallisille yrityksille.

Miten tämä voi olla arkipäivää ja kuinka täältä Koillismaan / Itä-Lapin kulmalta voi koskaan muuttaa muualle?

Usko unelmiisi ja saatat hyvinkin nähdä niiden toteutuvan

Tämän kansikuvan maiseman täytyy olla yksi kauneimpia , jonka minä olen koskaan nähnyt. Ja voitteko kuvitella – se löytyi edestäni herättyäni yhtenä syksyisenä aamuna aikaisin, hypättyäni autooni ja hurautettuani Kuusamosta kohti Rukaa. Olin päättänyt lähteä etsimään aamun usvaa ja tien lähellä sijaitsevalla järvellä näinkin kuinka tämä usva leijui kuin peitto järven yllä ja vangitsi minut juuri tähän hetkeen. Voiko arkitodellisuus todellakin löytyä tällaisen maiseman ääreltä?

Nämä pienet ja yksinkertaiset, mutta valtavan kauniit hetket ovat niitä, jotka tuntuvat minulle hyvinkin merkityksellisiltä. Ne ovat yksi syy siihen, miksi jo vuosia sitten aloin entistä useammin kaipaamaan Helsingistä pohjoiseen. Ne ovat myös yksi syistä, joiden vuoksi aloin jo keväällä suunnittelemaan muuttoa eteläisimmästä Suomesta Kuusamoon.

Kerronpa teille kuitenkin, että minä, paljasjalkainen Helsinkiläinen, en ole aikaisemmin elämässäni asunut  oikeastaan muualla kuin pääkaupunkiseudulla – jos ei lasketa mukaan kokonaista vaihto-oppilasvuotta Australiassa tai haparoivia askeleita opiskeluun Tukholmassa.

Siksi minä varoitan, tätä se vakava pohjoisen kaipuu voi teettää.

Yhtenä yllättävänä hetkenä löydätkin itsesi suunnittelemasta uutta arkea pohjoisessa, Kuusamossa. Kaupungissa, joka ei ollut sinulle vuotta aikaisemmin juuri millään tapaa tuttu.

---

En ole nuorempana osannut uskoa unelmiini, mutta haastavien olosuhteiden johdosta ajauduin väistämättä kulkemaan kohti asioita jotka tuntuvat minusta merkityksellisiltä. Siksi minustakin on tullut unelmiin uskoja. Monen tapahtuman johdosta ajattelen onneksi tänä päivänä toisin.

Kun uskot itseesi ja raivaat tietä kohti määränpäätä joka tuntuu omaltasi, voit löytää itsesi juuri sieltä, mistä haluatkin.

En osaa vielä maalata tulevaa vuotta tarkasti tai kertoa miten tulevaisuuteni muovautuu, mutta tiedän, että jo seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tapahtuu paljon kiinnostavia asioita. Näistä kerron pian lisää.

Koska ihminen ei voi loputtomasti toimia oman identiteettinsä ja arvojensa vastaisesti, tuleekin hetki jolloin havaitset, että oikeastaan muita oikeita vaihtoehtoja suunnalle ei koskaan edes ollut.

Monen oivalluksen jälkeen on uusien päätösten tekeminen yllättävänkin helppoa ja kirkasta. Suunta on selkeä. Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

Siksi minä olenkin nyt Kuusamossa. Koska tämä on oikein ja minusta tuntuu että täältä urkenee se seuraava tilaisuus.

---

Omaa polkuani raivatessani ja yrittäessäni seurata omia unelmiani – kaikista esteistä, ulkoisista rajoitteista ja omista henkisistä paineista selviten – olen siivonnut ajatuksiani ja konkreettisia tavaroitani etelässä. Tyhjensin asuntoni ja laitoin sen vuokralle. Haluan olla läsnä täällä pohjoisessa ja haluan kantaa tällä polulla mukanani mahdollisimman kevyttä taakkaa.

Ensimmäistä kertaa olen jättänyt taakseni tutun ympäristön ja lähtenyt tavoittelemaan onnea ja uraa pohjoisessa. Muuttaessani Kuusamoon minulla ei vielä ole työtä eikä tietoa pitkän tähtäimen toimeentulosta, mutta luotan siihen että löydän kovalla työllä ja selkeällä visiolla itselleni antoisan toimeentulon. Monia kiinnostavia tilaisuuksia on jo nyt auennut.

Välillä pelottaa hyvinkin paljon mitä kaikesta tästä onnistun luomaan, useimmiten kuitenkin uskoen unelmiini vahvasti. Olen oppinut ajattelemaan että ne kannattelevat rohkeasti toimivaa sydäntä kyllä.

Siivotessani asuntoani etelässä, törmäsin vanhaan päiväkirjaan johon olen kirjoittanut muistiin itselleni tärkeältä tuntuneen ajatuksen.

Kun ihminen kestää koettelemuksen sydän auki, voi tapahtua ihmeitä. Rohkeus kolminkertaistuu, värit kirkastuvat ja on kuin joka päivä tapahtuisi ihmeitä ihmisten ja yhteensattumien muodossa.”

Oman polun raivaaminen ei taatusti ole helppoa, mutta parhaimmillaan se on juuri tätä, ihmeitä ihmisten ja tapahtumien muodossa.

Nyt on lähtö.

Istun junan ravintolavaunussa ja tuijotan heleän punertavassa horisontissa näkyvää isoa täysikuuta. Toisesta suunnasta näen valkoisten ja huurteisten peltojen yli kauniin ja kylmän auringonnousun.

Rakastan näitä rauhallisen itsenäisiä hetkiä junissa. Ennen uutta seikkailua olen kotona aina kovin rauhaton. Mikä tämän kaiken merkitys on? Odottavan aika on pitkä. Tuleva jännittää.

Istahdettuani junaan kuljen kohti uutta, maisemat vaihtuvat ja voin vain olla rauhassa paikallani ja odottaa. Seikkailu on jo alkanut ja vaikka juuri mitään en vielä tulevista päivistä tiedä, on tässä kohtaa odottavan levollinen olo.

Paula Vesala laulaa että nyt on lähtö. Miten mä en ole kuunnellut tätä kappaletta aiemmin kuin vasta nyt? Kaikki sanat eivät osu ihan kohdalleen, mutta tämä kappale kolahtaa minuun kuitenkin täysillä juuri nyt. Se on vahva ja voimakas. Uhmakaskin.

Tuota uhmaa herättelen itsestänikin esiin nyt matkaa tehdessäni ja huomenna, kun käännän suksien kärjet kohti kaikkea ja ei mitään. Erämaa puhdistaa sielun ja paikkaa ruhjeet.

”En tiedä tehtiinks mua kulkemaan
Mut ku on pakko niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut taas on lähtö

En tiedä luotiinks mua lentämään
Luotiin tai ei, silti hypätään
Nyt ku ei jäädä saa tähänkään
Taas on lähtö

**********

Joskus vaan päätin et pystyyn jään
Pitääks mun tehä se yksinään
Siinä on vuori, nyt kiivetään
Taas on lähtö”

Kuuntele Spotifysta: Paula Vesala – Nyt on lähtö.

Kemihaaran erämaa odottaa.

Pohjoisen tunturiunelmaa soolovaeltaen Hetta-Pallas-reitillä

Kaupunkilaisena tuntuu joskus siltä että jämähdän liiankin helposti kaupunkiin ja arkirutiineihin. Luonnon helmaan lähteminen täältä vaatii joskus erillistä panostusta. Mieli tekee merkittävästi enemmän poluille juoksemaan, mutta kotiovelta on tarjolla vain asvalttia. Onnekseni oma boksi, jossa käyn epäsäännöllisen säännöllisesti retkien välissä harrastamassa CrossFitiä, on betonielementtien välissä paras juuri sellaisena kuin se on. Sinne on aina helppo lähteä. Mutta jos haluaa jonnekin luonnon helmaan, retkeilemään tai vaeltamaan, saa lähtemistä suunnitella vähän enemmän. Etenkin jos liikkuminen on julkisen liikenteen tai kimppakyytien varassa.

Miten houkutella ihminen tunturiin

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Suomen Ladun kanssa tuli tehtyä ensimmäinen kesävaellukseni UK-puistossa Saariselän erämaa-alueella kolme vuotta sitten (elettiin siis kesää 2013). Uteliaisuus ulkona liikkumista kohtaan oli pikkuhiljaa herännyt aiempina vuosina ja keväällä 2013 totesin että asialle täytyy tehdä jotakin. Olin retkeillyt vähemmän sorttisesti ja ulkoillut kesämökkityyppisesti eteläisessä Suomessa, mutta vaeltamista en ollut aiemmin harrastanut. Ensimmäinen kriittinen tekijä oli mielestäni kartan ja kompassin käytön opettelu. Ilmoittauduin Helsingin Suunnistajien suunnistuskurssille huhtikuussa, mutta toukokuussa sain ahaa-elämyksen kun tajusin että Suomen Ladun kautta on mahdollista vähemmän kokeneenkin lähteä vaeltamaan ja halutessaan oppimaan reippaastikin vaelluksesta, retkeilystä ja ihmisten liikuttamisesta.

Kesällä 2013 koukutuin sitten lopulta Suomen Ladun kautta kaikkeen muuhunkin ulkoliikuntaan ja sain keinoja/taitoja joilla lähteä toteuttamaan omia retkihaaveita ihan konkreettisesti. Enpä ollut kaupunkilaisena osannut kuvitella mielessäni miltä 120 km vaeltamista kairassa tuntuu, kantaen kaikki viikon varusteet itse. Lapissa olin käynyt vain 2 kertaa aiemmin laskettelemassa, ja mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä nyt. Hyviä asioita edistävät Ladulla kun vievät ihmisiä ulos. Heidän kesäohjelmistoonsa kannattaa ehdottomasti tutustua.

Omalla vaelluksellani, joka merkkaa itselleni monella tapaa käänteentekevää kesää, opin ne kriittiset taidot, joiden pohjalta olen tehnyt monta muutakin kiehtovaa retkeä sen jälkeen. Pohjaa tälle loi jo se, että tälle opaskurssille saatiin jopa ennakkotehtäviä, joihin perehdyin valtavalla innolla. Vaikken ollut vaeltanut aiemmin, niin koin että uteliaalla luonteellani ja motivaatiollani sovin tähän tehtävään kuin nakutettu, kun vielä vaellus- ja ulkoilukokemusta karttuu.

Se tunne kun kuulin päässeeni mukaan Ladun elämykselliselle vaellukselle 2013 kesänä oli mieletön. Valmistautuminen vaellukseen itsessään jo hymyilytti enkä malttanut pysyä nahoissani, vaikka jälkikäteen hymyilyttää vielä enemmän osa vaellukselle melkein mukaan lähteneistä varusteista. :)  Plaston muovinen ja lapsille tarkoitettu hiekkalaatikkolapio ei muuten sovellu kaivamaan huussimonttuja kymmenelle hengelle kovaan maahan kairassa. Myöskään jo itsessään parin kilon painoinen ja lähes sentin paksuisesta köydestä muodostuva köysinippu ei hyödytä vaeltajaa niin paljon kuin se painaa rinkassa.. Rinkkalautan saa tehtyä muistakin vaelluksella mukana kulkevista asioista. Näitä ja monta muuta asiaa viisaampana tulin vaellukselta kotiin.

Monen muuan asian ohella opettelin ja opin mm. turvallisuuteen, suunnistamiseen ja erämaassa liikkumiseen, kasvistoon ja eläimiin, sekä ryhmädynamiikkaan liittyviä asioita. Tässä ihan vain muutama asia joita vaelluksen aikana käytiin läpi. Meitä vaelsi kairassa kaksi 10 hlön ryhmää samanaikaisesti ja pääoppaiden/kouluttajien lisäksi sain oppia myös omalta vaellusryhmältäni paljon. Välillä kohtasimme tilanteita, joissa oikeasti piti miettiä järkeviä tapoja toimia. Suunnistaminen polkujen ulkopuolella erämaassa oli vähintäänkin kiehtovaa ja välillä haastavaakin. Ihan käytännön asioiden lisäksi saimme oppailtamme hyvät työkalut siihen, miten kohdata vaelluksella mahdollisesti eteen tulevia haasteita. Kenties suurin tämän reissun haaste oli, kun jouduimme oikeasti evakuoimaan yhden loukkaantuneen henkilön pois tunturista. Sitä ennen olimme jakaneet hänen rinkkansa varusteet kokonaisuudessaan tasan kaikkien muiden vaeltajien kesken. Toinen ”läheltä piti” -tilanne, oli kulkeminen huomaamattamme maa-ampiaispesän yli. Moni porukasta sai pistoksia, mutta onneksi ei hän, joka oli niille pahiten allerginen. Kiehtovaa oli myös oppi itsestä, eli oman jaksamisen seuraaminen pitkillä päivämatkoilla kun selkä oli väsynyt, rinkka painoi, väsytti pitkän päivän jälkeen ja matkaa oli vielä vähän jäljellä.

Kaikkiin näihin tilanteisiin olimme varautuneet etukäteen yhdessä perusteellisesti ja ryhmässä oli turvallinen olo, sillä luotin jokaiseen kanssakulkijaani, vaikka ennen retkeä olimme toisillemme ventovieraita. Tämä on muuten myös yksi syy miksi kannattaa lähteä vaeltamaan, mielellään sopivan kokoisessa porukassa. Harvoin pääsee kokemaan niin tiukkaa yhteennivoutumistan ihmisten kesken, kuin viettämällä viikon yhdessä erämaassa. Luottamus toisiin ihmisiin on hieno asia ja yhteiset elämykset toinen. Elämyksetkin tuppaavat vielä moninkertaistumaan ulkona.

Tapasin vaelluksellani ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt monia viikonloppuja sen kesävaelluksen jälkeen, tutkien uusia paikkoja ja kehitellen välillä hullunhauskojakin ideoita tuleville retkille. Sain itseluottamusta lähteä retkeilemään yksinkin. Tässä kolmen vuoden takaisia kuvia katsellessani mieli tekee takaisin tuohon kesään. Onneksi nyt on mitä paras hetki suunnitella tulevan kesän vaelluksia. Taidankin myös ilmoittautua sille Suomen Ladun talvivaelluksen opaskurssille heti kun ilmoittautuminen aukeaa.. :)

Käykääpä vielä katsomassa video, jos ette vielä ole tutustuneet Suomen Ladun toimintaan.

 

 

Vaeltamisen sietämätön keveys

Samankaltainen tarina toistuu mielessäni uudestaan ja uudestaan. Kävin vaeltamassa luonnossa ja vielä kotiin palattuani tunnen pitkään että olin huikean elämyksen äärellä. Pakahdun ilosta ja onnesta. Kotona tämä tunne ruokkii miettimään taas seuraavia seikkailuja joiden pariin voisin lähteä lähitulevaisuudessa. Samalla mietin miten voisin jakaa tätä tunnetta muidenkin läheisten ja lukijoiden kanssa. Viisi vuotta sitten, en olisi missään maailman nimessä kuvitellut käyväni siellä missä reipas viikko sitten taas kävin. Ja siellä minä silti taas olin. Viikon hiihdin ympäri kauniita tuntureita, asuin teltassa keskellä hankia, nautin vaelluksesta upeassa seurassa ja tunsin kodiksi sen teltan, jota kutsuimme kartanoksi. Näin niitä asioita näköjään vain tapahtuu. Pieni liekki syttyy pienen pienestä kipinästä, joka on alkanut kytemään jo kauan aikaa sitten. Yllättäen sen huomaa olevan kunnon roihussa, eikä sitä liekkiä sammuta enää mikään.

Seikkailun yksinkertainen viehätys piilee siinä, että päivän ainoa päämäärä on kulkea sinne missä seuraavaksi käyt nukkumaan.

Minä, kaupungissa varttuneena ja eteläisessä Helsingissä viimeiset 15 vuotta viettäneenä, päädyin huhtikuun ensimmäisellä viikolla taas kerran vaeltamaan ympäri maita ja mantuja, erämaita ja hankia. Sain loistavan tilaisuuden syventyä moneksi päiväksi äärimmäiseen yksinkertaisuuteen ja toistuviin arkirutiineihin jotka tekevät päivistä nautinnollisia, koska joka kerta niitä suoritetaan aina samanlaisella hartaudella, vaikka maisema, maasto ja olosuhteet muuttuvat uusiksi. Vaikka kaikki on tavallaan samaa kuin eilenkin, mikään ei silti tunnu samalta, koska kaikki tapahtuu jo kaukana siitä paikasta, jossa eilen kävit nukkumaan.

Näiden ajatusten parista havahduin useasti viikon hiihtovaelluksen aikana ja mietin miten ihanan yksinkertaista vaeltaminen on. Mieleen kun ei mahdu muuta, kuin se miten suoriudut tästä päivästä ja miltä mahtaakaan näyttää illan päätepaikka. Matkaa tehdessä mieli myös tyhjenee lähes täysin. Minua kiehtoi ajatus käsittää mitä vaelluksen aikana sitten mieleen oikeastaan mahtuu ja pysähdyin monesti mielessäni käymään läpi oman ajatuksenjuoksuni yksinkertaisuutta. Mietin mitä ajatuksia mielessäni liikkui juuri ja huomioni oli keskittynyt ainoastaan tuntemaan sekä havainnoimaan kehoni liikkeitä ja lähiympäristössä tapahtuvia hyvin yksinkertaisia asioita jotka milloinkin mahtuivat näkökenttääni. Edessä kulkevan ahkio, sen varjo hangella, ahkion remmeistä roikkuvat hanskat, ahkion laidan kanttien pyöreys, peitekankaan väri, paljonko on jo kuljettu, jos osaisin piirtää lyijykynällä pistepiirustusta, piirtäisin tuon tunturin, söisinkö seuraavalla tauolla kultakaloja vai keksiä, onpa tuo horisontti pysynyt samanlaisena pitkään, kyllä nämä hanskat ovat hyvät kun käsistä ei ole liian kuuma, eikä tuulikaan pääse läpi..

Tätäkin tuulista videonpätkää ja Kungsledenin viimassa seisovaa telttaa voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään.. :)

p.s. Ensimmäinen video on kuvattu vaelluksen toisena aamuna Vistasvaggen laakson perällä, jolloin aurinko yllätti paistamalla täysin kirkkaalta taivaalta. Tämä päivä saatiinkin viettää kokonaisuudessaan ylämäkihiihdon parissa auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta meidän noustessa kohti Nallotunturia. Jälkimmäinen video on kuvattu vaelluksen neljäntenä aamuna, jolloin oltiin jo päästy Vistasvaggesta Nallotunturin yli (Nallotunturin juurella vietimme kolmannen yön) ja pystytetty teltta puoliväliin Sälka- ja Singitupia. Tällä kertaa sääolosuhteet olivatkin täysin päinvastaiset ja tuuli oli puuskissa todella kova.

Tarkka reittikertomus ja parhaat kuvat vaellukselta seuraavat vielä pian perästä, joten pysyttele kuulolla ja klikkaa itsesi blogin seuraajaksi FB:iin, josta saat tuoreimman tiedon kuulumisista ja uusimmista blogijulkaisuistani. :)

Talviretkeilyä aloittelijalle

Tasan vuosi sitten kävimme Riisitunturin kansallispuistossa, Posion kunnassa. Satuin kuulemaan aktiiviulkoilevalta ystävältäni ennen joulua Riisin autiotuvasta, joka on helposti saavutettavissa oleva talviretkipaikka sellaisellekin, jolla ei metsäsuksia ole, tai järeitä talvivaellusvarusteita (ahkiota, talvitelttaa, keitinlaatikoita tms.). Riisitunturin kansallispuisto ja etenkin Riisitunturin autiotupa on hieno retkikohde valokuvaajalle tai muuten vaan ulkoilevalle/retkeilevälle, joka haluaa viipyä päivän-pari ja ihastella vaikka revontulia tunturimaisessa ympäristössä.