Kolme hienointa asiaa talvivaeltamisesta

Äskettäisestä hiihtovaelluksesta on vierähtänyt jo jokunen viikko ja olen parhaani mukaan orientoitunut takaisin kaupunkiin ja työhön.

Tai no.. Oikeasti elän pienessä illuusiossa siitä, että pääsen taas kivuttoman pian elämään saman viikon uudestaan, tai vähintään simuloimaan vastaavan elämyksen edes lyhyemmän vaelluksen muodossa, pian. Tässä viikkojen aikana olen elänyt uudestaan ja uudestaan kaikkia hiljattain koettuja uusia asioita, samalla kun haikailen entistä pahemmin uusien retkien ja elämysten perään.

Pohjoisen tunturiunelmaa soolovaeltaen Hetta-Pallas-reitillä

Kaupunkilaisena tuntuu joskus siltä että jämähdän liiankin helposti kaupunkiin ja arkirutiineihin. Luonnon helmaan lähteminen täältä vaatii joskus erillistä panostusta. Mieli tekee merkittävästi enemmän poluille juoksemaan, mutta kotiovelta on tarjolla vain asvalttia. Onnekseni oma boksi, jossa käyn epäsäännöllisen säännöllisesti retkien välissä harrastamassa CrossFitiä, on betonielementtien välissä paras juuri sellaisena kuin se on. Sinne on aina helppo lähteä. Mutta jos haluaa jonnekin luonnon helmaan, retkeilemään tai vaeltamaan, saa lähtemistä suunnitella vähän enemmän. Etenkin jos liikkuminen on julkisen liikenteen tai kimppakyytien varassa.

Nuku yö ulkona – Ensimmäistä kertaa yksin tuntureilla

Terveisiä Rovaniemeltä. Tänään junan yövaunu herätti minut aikaisin aamulla keikutuksellaan. Olen matkalla kohti pohjoista, yksin. Edessäpäin on taivalta tuntureilla, tällä kertaa entuudestaan vieraassa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Aikaa on ruhtinaalliset viisi päivää kulkea rauhassa, kuvata luontoa ja maisemia, levätä ja voimaantua tuntureiden yltäkylläisyydestä. Ja vain olla.

Miten houkutella ihminen tunturiin

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Suomen Ladun kanssa tuli tehtyä ensimmäinen kesävaellukseni UK-puistossa Saariselän erämaa-alueella kolme vuotta sitten (elettiin siis kesää 2013). Uteliaisuus ulkona liikkumista kohtaan oli pikkuhiljaa herännyt aiempina vuosina ja keväällä 2013 totesin että asialle täytyy tehdä jotakin. Olin retkeillyt vähemmän sorttisesti ja ulkoillut kesämökkityyppisesti eteläisessä Suomessa, mutta vaeltamista en ollut aiemmin harrastanut. Ensimmäinen kriittinen tekijä oli mielestäni kartan ja kompassin käytön opettelu. Ilmoittauduin Helsingin Suunnistajien suunnistuskurssille huhtikuussa, mutta toukokuussa sain ahaa-elämyksen kun tajusin että Suomen Ladun kautta on mahdollista vähemmän kokeneenkin lähteä vaeltamaan ja halutessaan oppimaan reippaastikin vaelluksesta, retkeilystä ja ihmisten liikuttamisesta.

Kesällä 2013 koukutuin sitten lopulta Suomen Ladun kautta kaikkeen muuhunkin ulkoliikuntaan ja sain keinoja/taitoja joilla lähteä toteuttamaan omia retkihaaveita ihan konkreettisesti. Enpä ollut kaupunkilaisena osannut kuvitella mielessäni miltä 120 km vaeltamista kairassa tuntuu, kantaen kaikki viikon varusteet itse. Lapissa olin käynyt vain 2 kertaa aiemmin laskettelemassa, ja mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä nyt. Hyviä asioita edistävät Ladulla kun vievät ihmisiä ulos. Heidän kesäohjelmistoonsa kannattaa ehdottomasti tutustua.

Omalla vaelluksellani, joka merkkaa itselleni monella tapaa käänteentekevää kesää, opin ne kriittiset taidot, joiden pohjalta olen tehnyt monta muutakin kiehtovaa retkeä sen jälkeen. Pohjaa tälle loi jo se, että tälle opaskurssille saatiin jopa ennakkotehtäviä, joihin perehdyin valtavalla innolla. Vaikken ollut vaeltanut aiemmin, niin koin että uteliaalla luonteellani ja motivaatiollani sovin tähän tehtävään kuin nakutettu, kun vielä vaellus- ja ulkoilukokemusta karttuu.

Se tunne kun kuulin päässeeni mukaan Ladun elämykselliselle vaellukselle 2013 kesänä oli mieletön. Valmistautuminen vaellukseen itsessään jo hymyilytti enkä malttanut pysyä nahoissani, vaikka jälkikäteen hymyilyttää vielä enemmän osa vaellukselle melkein mukaan lähteneistä varusteista. :)  Plaston muovinen ja lapsille tarkoitettu hiekkalaatikkolapio ei muuten sovellu kaivamaan huussimonttuja kymmenelle hengelle kovaan maahan kairassa. Myöskään jo itsessään parin kilon painoinen ja lähes sentin paksuisesta köydestä muodostuva köysinippu ei hyödytä vaeltajaa niin paljon kuin se painaa rinkassa.. Rinkkalautan saa tehtyä muistakin vaelluksella mukana kulkevista asioista. Näitä ja monta muuta asiaa viisaampana tulin vaellukselta kotiin.

Monen muuan asian ohella opettelin ja opin mm. turvallisuuteen, suunnistamiseen ja erämaassa liikkumiseen, kasvistoon ja eläimiin, sekä ryhmädynamiikkaan liittyviä asioita. Tässä ihan vain muutama asia joita vaelluksen aikana käytiin läpi. Meitä vaelsi kairassa kaksi 10 hlön ryhmää samanaikaisesti ja pääoppaiden/kouluttajien lisäksi sain oppia myös omalta vaellusryhmältäni paljon. Välillä kohtasimme tilanteita, joissa oikeasti piti miettiä järkeviä tapoja toimia. Suunnistaminen polkujen ulkopuolella erämaassa oli vähintäänkin kiehtovaa ja välillä haastavaakin. Ihan käytännön asioiden lisäksi saimme oppailtamme hyvät työkalut siihen, miten kohdata vaelluksella mahdollisesti eteen tulevia haasteita. Kenties suurin tämän reissun haaste oli, kun jouduimme oikeasti evakuoimaan yhden loukkaantuneen henkilön pois tunturista. Sitä ennen olimme jakaneet hänen rinkkansa varusteet kokonaisuudessaan tasan kaikkien muiden vaeltajien kesken. Toinen ”läheltä piti” -tilanne, oli kulkeminen huomaamattamme maa-ampiaispesän yli. Moni porukasta sai pistoksia, mutta onneksi ei hän, joka oli niille pahiten allerginen. Kiehtovaa oli myös oppi itsestä, eli oman jaksamisen seuraaminen pitkillä päivämatkoilla kun selkä oli väsynyt, rinkka painoi, väsytti pitkän päivän jälkeen ja matkaa oli vielä vähän jäljellä.

Kaikkiin näihin tilanteisiin olimme varautuneet etukäteen yhdessä perusteellisesti ja ryhmässä oli turvallinen olo, sillä luotin jokaiseen kanssakulkijaani, vaikka ennen retkeä olimme toisillemme ventovieraita. Tämä on muuten myös yksi syy miksi kannattaa lähteä vaeltamaan, mielellään sopivan kokoisessa porukassa. Harvoin pääsee kokemaan niin tiukkaa yhteennivoutumistan ihmisten kesken, kuin viettämällä viikon yhdessä erämaassa. Luottamus toisiin ihmisiin on hieno asia ja yhteiset elämykset toinen. Elämyksetkin tuppaavat vielä moninkertaistumaan ulkona.

Tapasin vaelluksellani ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt monia viikonloppuja sen kesävaelluksen jälkeen, tutkien uusia paikkoja ja kehitellen välillä hullunhauskojakin ideoita tuleville retkille. Sain itseluottamusta lähteä retkeilemään yksinkin. Tässä kolmen vuoden takaisia kuvia katsellessani mieli tekee takaisin tuohon kesään. Onneksi nyt on mitä paras hetki suunnitella tulevan kesän vaelluksia. Taidankin myös ilmoittautua sille Suomen Ladun talvivaelluksen opaskurssille heti kun ilmoittautuminen aukeaa.. :)

Käykääpä vielä katsomassa video, jos ette vielä ole tutustuneet Suomen Ladun toimintaan.

 

 

Vaeltamisen sietämätön keveys

Samankaltainen tarina toistuu mielessäni uudestaan ja uudestaan. Kävin vaeltamassa luonnossa ja vielä kotiin palattuani tunnen pitkään että olin huikean elämyksen äärellä. Pakahdun ilosta ja onnesta. Kotona tämä tunne ruokkii miettimään taas seuraavia seikkailuja joiden pariin voisin lähteä lähitulevaisuudessa. Samalla mietin miten voisin jakaa tätä tunnetta muidenkin läheisten ja lukijoiden kanssa. Viisi vuotta sitten, en olisi missään maailman nimessä kuvitellut käyväni siellä missä reipas viikko sitten taas kävin. Ja siellä minä silti taas olin. Viikon hiihdin ympäri kauniita tuntureita, asuin teltassa keskellä hankia, nautin vaelluksesta upeassa seurassa ja tunsin kodiksi sen teltan, jota kutsuimme kartanoksi. Näin niitä asioita näköjään vain tapahtuu. Pieni liekki syttyy pienen pienestä kipinästä, joka on alkanut kytemään jo kauan aikaa sitten. Yllättäen sen huomaa olevan kunnon roihussa, eikä sitä liekkiä sammuta enää mikään.

Seikkailun yksinkertainen viehätys piilee siinä, että päivän ainoa päämäärä on kulkea sinne missä seuraavaksi käyt nukkumaan.

Minä, kaupungissa varttuneena ja eteläisessä Helsingissä viimeiset 15 vuotta viettäneenä, päädyin huhtikuun ensimmäisellä viikolla taas kerran vaeltamaan ympäri maita ja mantuja, erämaita ja hankia. Sain loistavan tilaisuuden syventyä moneksi päiväksi äärimmäiseen yksinkertaisuuteen ja toistuviin arkirutiineihin jotka tekevät päivistä nautinnollisia, koska joka kerta niitä suoritetaan aina samanlaisella hartaudella, vaikka maisema, maasto ja olosuhteet muuttuvat uusiksi. Vaikka kaikki on tavallaan samaa kuin eilenkin, mikään ei silti tunnu samalta, koska kaikki tapahtuu jo kaukana siitä paikasta, jossa eilen kävit nukkumaan.

Näiden ajatusten parista havahduin useasti viikon hiihtovaelluksen aikana ja mietin miten ihanan yksinkertaista vaeltaminen on. Mieleen kun ei mahdu muuta, kuin se miten suoriudut tästä päivästä ja miltä mahtaakaan näyttää illan päätepaikka. Matkaa tehdessä mieli myös tyhjenee lähes täysin. Minua kiehtoi ajatus käsittää mitä vaelluksen aikana sitten mieleen oikeastaan mahtuu ja pysähdyin monesti mielessäni käymään läpi oman ajatuksenjuoksuni yksinkertaisuutta. Mietin mitä ajatuksia mielessäni liikkui juuri ja huomioni oli keskittynyt ainoastaan tuntemaan sekä havainnoimaan kehoni liikkeitä ja lähiympäristössä tapahtuvia hyvin yksinkertaisia asioita jotka milloinkin mahtuivat näkökenttääni. Edessä kulkevan ahkio, sen varjo hangella, ahkion remmeistä roikkuvat hanskat, ahkion laidan kanttien pyöreys, peitekankaan väri, paljonko on jo kuljettu, jos osaisin piirtää lyijykynällä pistepiirustusta, piirtäisin tuon tunturin, söisinkö seuraavalla tauolla kultakaloja vai keksiä, onpa tuo horisontti pysynyt samanlaisena pitkään, kyllä nämä hanskat ovat hyvät kun käsistä ei ole liian kuuma, eikä tuulikaan pääse läpi..

Tätäkin tuulista videonpätkää ja Kungsledenin viimassa seisovaa telttaa voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään.. :)

p.s. Ensimmäinen video on kuvattu vaelluksen toisena aamuna Vistasvaggen laakson perällä, jolloin aurinko yllätti paistamalla täysin kirkkaalta taivaalta. Tämä päivä saatiinkin viettää kokonaisuudessaan ylämäkihiihdon parissa auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta meidän noustessa kohti Nallotunturia. Jälkimmäinen video on kuvattu vaelluksen neljäntenä aamuna, jolloin oltiin jo päästy Vistasvaggesta Nallotunturin yli (Nallotunturin juurella vietimme kolmannen yön) ja pystytetty teltta puoliväliin Sälka- ja Singitupia. Tällä kertaa sääolosuhteet olivatkin täysin päinvastaiset ja tuuli oli puuskissa todella kova.

Tarkka reittikertomus ja parhaat kuvat vaellukselta seuraavat vielä pian perästä, joten pysyttele kuulolla ja klikkaa itsesi blogin seuraajaksi FB:iin, josta saat tuoreimman tiedon kuulumisista ja uusimmista blogijulkaisuistani. :)

Kebnekaise runt – maistiaisia hiihtovaellukselta

Nallostugan tunturiylängöllä.

Koti. <3

Nallotunturi.

Voiko olla parempia aamuja.. :)

Tuntureita.. :)

Viisi päivää hiihtämistä tasamaalla, ylämäessä, alamäissä.

Viikko sitten hiihdeltiin Pohjois-Ruotsissa – kuusi elämyksellistä päivää ja viisi makeasti nukuttua yötä. Reippaassa viidessä päivässä kerettiin hiihtämään yhteensä peräti 100 kilometriä ympäri Ruotsin korkeimman tunturihuipun, eli Kebnekaisen. Kebnekaisen massiivin ympäristö tarjosi ensimmäistä kertaa pitkälle hiihtovaellukselle lähteneelle sääelämyksiä täydestä auringonpaisteesta melkeinpä whiteoutiin ja maastoa leppoisasta tasamaasta kohtalaiseen ylä- ja alamäkeen. Hauskaa oli ja hyvä seura kruunasi retken.

Reissuun valmistautuminen vei melkoisen paljon ajatuskapasiteettia ja edellytti kohtalaisesti säätämistä jo useamman viikon ajalta ennen matkaan lähtöä. Siihen nähden on mieletöntä että reissu itsessään on jo tehty. Lähipäivinä tulenkin käymään läpi nyt vihdoin puretut valokuvat ja kertomaan kuvin ja tarinoin kyseisestä hiihtovaelluksesta ensikertalaisen silmin.

Sen verran voin kuitenkin sanoa jo nyt, että hullun hienoa, elämyksellistä ja opettavaistahan se oli. :)

Lumijedi. Terveisiä lumen ja viiman keskeltä.

Paikoitellen näkyvyys oli.. noh, vähäistä. Hurja, miten kaunis maisema voi silti olla.

Ruotsalaiset vaelsivat rinkat selässä tuvalta tuvalle. Tässä joukko hurjapäitä, joiden askeleita emme lähteneet seuraamaan, kun näyttivät katoavan ylös 45° rinnettä. Riitti että täällä ei nähnyt juuri mitään. :)

Kungsleden talvella – välillä Sälka ja Singi.

Ensimmäinen hiihtovaellus – Varovaista innostusta ilmassa, ensi viikolla taas mennään

Tulevana sunnuntaina aloitellaan jo hiihtovaellusta Ruotsin tuntureilla, Kebnekaisen tuntumassa. Kuvassa näkyy Kebnekaise kuvattuna Láddjujávrilta käsin. Tämän kuvan otin viime kesän silloisen vaelluksen loppumetreillä. Viime elokuussa suunnattiin ensimmäistä kertaa ylipäänsä Ruotsin Lappiin ja nyt jo olen lähdössä sinne uudestaan. Tunturit vievät mennessään, näin ystäväni kertoi minulle vajaa kaksi vuotta sitten, kun harvat retkeni olivat ulottuneet vasta meidän Lappiin asti. Niin siinä tosiaan taitaa käydä.

Tuleva ensi viikon talvivaelluksemme suunta on näihin samoihin maisemiin. Valmistelut ovat jo loppusuoralla ja pientä reissujännitystä on ilmassa. Oikeastaan jännitys on jo melkein käsin kosketeltavaa. Iso osa ruoista löytyy jo ruokaboksista ja talvivaatteetkin, sekä muut varusteet siirtyvät pikkuhiljaa kaapeista näkyvämmille paikoille valtaamaan sohvaa, nojatuolia ja muuta pinta-alaa. Keittiö on jo sitten viikonlopun ollut luovan kaaoksen puitteissa ja kuivamuonaa sekä retkieväitä on kaikkialla. Parhaillaan leikkelen ylivanhasta makuualustasta lisäeristettä ystävältä lainaamiini koon 45 taukotossuihin. Vielä on leikkelemättä nousukarvojen laidat (olen säästänyt nousukarvojen nirhaisun – mattoveitsellä – loppumetreille) suksiin sopivaksi ja muutamia muita tuunauksia.

Huomenna noukin Riihimäeltä ahkion ja lähipäivinä kuljen myös muiden ystävien luona lainaamassa muutamia tykötarpeita, joita en ole tälle reissulle raaskinut hankkia vielä omaksi. Jo nyt on tullut sijoitettua suksiin, monoihin, karvoihin, järeämpiin ulkoiluvaatteisiin ja muuhun enemmän tai vähemmän olennaiseen. Osa on hankittu uutena ja muutamat tavarat on löytynyt käytettynä. Ruokakaan ei lopu kesken. Sitä saattaa riittää myös seuraaville retkille asti. Ehkä tässä kaikessa organisoinnissa näkyy ja kuuluu ensikertalaisen iloisen jännittynyt valmistelu.. Eihän tule kylmä, onhan sopivat vaatteet liikkumiseen, miten pysyy vesi juomakelpoisena, mitkä päiväeväät eivät jäädy pahasti, kuinka nukkua, miten säilyttää kamat välttymättä kaaokselta, miten pitää itseni kuosissa ja kohtuullisen kuivana, miten varautua kaikkeen, miten olla liioittelematta.

Kaikille asioille on ensimmäinen kertansa, niin on minunkin vaelluksilleni. Tällä kertaa vuorossa on ensimmäinen pitkä talvivaellus. Olen varovaisen innostunut ja kunhan pääsen matkaan, tulee innostus kasvamaan samalla kun jännitys vähenee. Olen iloinen, koska pystyn tekemään tällaista ja olen iloinen siitä että uskon itseeni.

Ensi viikon jälkeen olen taas monta kokemusta rikkaampana, taas vähän enemmän oppineena ja samalla tiedän että pystyn tämänkin jälkeen ottamaan sen seuraavan harppauksen jota mietin. Kaikki on mahdollista, sen toteuttaminen on vain itsestäni kiinni. Kohta mennään.

Tunturisukset – Hankinnasta neitsytmatkalle

Tuliterät tunturisukseni – Madshus Voss MGV+

Tuliterät tunturisukseni pääsivät tänään neitsytmatkalleen Paloheinän sohjoisilla laduilla ja peltomaisemissa. Hiihto-olosuhteet eivät olleet varsinaisesti hurrattavat, mutta totesin että latu-uran syvyydellä tuskin on merkitystä, sillä näillä suksilla tullaan kuitenkin hiihtämään valtaosa matkasta latujen ulkopuolella. Myönnän, että enpä ole juurikaan peruskoulun jälkeen hiihtänyt (lasketellut sitäkin enemmän) ja tästä tunturi- sekä metsähiihtopuolesta olen melko innoissani. Hiihtäminenkin näillä suksilla perusladulla tuntui oikein hyvältä. En kiitänyt muiden pertsaajien vauhtia, mutta luisua oli tähän lenkkiin ihan riittävästi suomupohjista huolimatta. Eteneminen oli mukavan leppoisaa ja sukset tuntuivat hyviltä alla.

Kun viimeksi osallistuin perushiihdon opetukseen tuntui siltä että tekniikan opettelemiseen menee valtavasti aikaa – etenen mieluummin juosten tai kävellen. Kun taas varsinaiseen hiihtotekniikkaan ei tarvitse kiinnittää yhtä paljon huomiota (korjatkaa toki jos olen väärässä), on eteneminen umpihangessa tai paljaassa tunturissa ahkion kanssa omalle kärsivällisyydelleni paljon kiehtovampaa. Pääasia retkihenkisessä hiihdossa ei ole kilometrien kerääminen tai etenemisen nopeus, vaan matkan taittaminen erämaisissa maisemissa.

Paloheinän ladut olivat paikoitellen jäätä, sohjoa ja väliin pilkotti maakin.

Osa Paloheinän laduista vaikutti olevan vielä ihan hyvin hiihdettävässä kunnossa.

Olen viimeisten viikkojen aikana etsinyt aktiivisesti itselleni sopivia tunturisuksia tulevaa hiihtovaellusreissua varten ja samalla hankintalistalla on myös ollut back country -monot. Suksien hankinta oli helpohko, koska malleja tuntuu olevan harvempi ja noh, vaikka tunturisuksi poikkeaa perinteisistä latusuksista jonkin verran, on suksi silti suksi – loppupeleissä melko yksinkertainen kapistus. Hankintakriteereiksi olin löyhästi määritellyt kestävyyden ja luotettavuuden.

Katselin erinäisiä vaihtoehtoja XXL:än tunturisuksipaketeista Bear&Waterin valikoimaan ja juurikaan muita vaihtoehtoja kuin Madshusit en edes käynyt läpi, niitä myös löytyi kaikista tunturisuksia tarjoavista liikkeistä hyvin. Keskustan liikkeet (XXL:ää lukuun ottamatta) eivät myy hiihtovaellussuksia tai -monoja, eikä hiihtovaellusvarusteita myyviä liikkeitä muutenkaan ole pääkaupunkiseudulla hurjasti. Kävin Varuste.netissä sekä Tammiston SOS:lla ja varteenotettavat vaihtoehdot olivat kahden ensiksi mainitun liikkeen lisäksi hyvin pitkälti tässä.

Kyselin paljon vinkkejä ja näkemyksiä myös ystävilläni ennen hankintaa, pälyilin kaupoilla suksivaihtoehtoja ja päädyin lopulta hankkimaan Madshusin Voss MGV+ -malliset tunturisukset. Maineensa, sekä tuttujen suositusten perusteella, Madshusit olivat juuri sitä mitä minä etsin. Madshus on yli 100 vuotta vanha norjalainen suksivalmistaja, joten merkki on hyvin luotettava. Lisäksi Madshusin suksia käyttävät tietääkseni myös laskuvarjojääkärit ja monet muut retkikunnat haastavilla hiihtovaelluksillaan sekä mm. Grönlannin ylityksillään. Toimivat siis odotettavasti hyvin myös tulevalla Kebnekaiselle suuntautuvalla viikon mittaisella hiihtovaelluksellammekin.

Tunturisuksien ominaisuuksista:

• Teräskantit – antaa pitoa tuulen tuivertamalla avotunturilla liikkuessa, kun kantit pureutuvat kivasti kovaan hankeen. Vosseissa teräskantit kattavat 3/4 -suksen pituudesta, eli nämä ovat hieman kevyemmät kuin vastaavat sukset joissa teräskantit peittävät suksen reunat kauttaaltaan. Kärjet  joustavat myös hieman enemmän kuin täysmittaisilla teräskanteilla.
• Pohjat – voideltavat tai pitopohjalla. Omat sukseni hankin Multigrip Vario+ -suomupohjalla, eli näitä ei lähtökohtaisesti tarvitse voidella, vaikka luistoalueisiin toki on mahdollista lisätä voiteita. Suomupohjat antavat jonkin verran pitoa, mutta vähentävät myös luisua. Jyrkkää tunturirinnettä ei kuitenkaan nousta pelkillä suomupohjilla painava ahkio perässä, joten nousukarvat olivat ehdoton hankinta pitopohjista huolimatta. Hankin näille kaveriksi itse täyspitkät karvat, jotka antavat jo vankan pidon tunturille nousuun ahkionkin kanssa. Käytännössä ne vähentävät luisun melko minimiin, mutta lisäpito tasasellakin liikkuessa pitäisi olla ihan hyvä asia. Hyvä pito pohjissa on joka tapauksessa ehdoton asia ahkion vetoon vaelluksella.
• Siteet – joko Auto-siteet tai Manualit. Auto-siteisiin riittää astuminen kengällä ja side lukittautuu, ja vastaavanlaisesti side avautuu sauvan painalluksella. Manual-tyyppiset siteet avataan ja suljetaan käsin. Päädyin itse näihin jälkimmäisiin manual-siteisiin, sillä lueskelin jostakin että ne ovat ääriolosuhteissa luotettava vaihtoehto. Back country -siteet ovat yleisesti ottaen metsäsuksiin liitettäviä siteitä jykevämmät ja ne antavat paremman tuen monolle kun liikutaan tunturissa.
• Suksen mitat – Madshusin ohjeistuksen mukaan suksen pituus voisi olla n. 15-20 cm hiihtäjää pidemmät. Päädyin itse 185 cm mittaiseen sukseen, oman varteni ollessa 168 cm pitkä. Suksien leveydet vaihtelevat hieman, mutta pääpiirteiltään sukset ovat kevyesti tiimalasimalliset. Vossien leveysprofiili on 60-50-55 cm ja nämä sukset olivat mielestäni hyvät siitä että ne sopivat erinomaisesti tunturissa hiihtämiseen, mutta käyvät myös latu-uraan. Harvakseltaan kaupungissa lykkivä sunnuntai-hiihtäjä voi lähteä näillä myös laduille.

Paloheinässä latu-uran katkaisi jo paikoin paljas maa. Kebnekaisen maastoissa toivottavasti ei ole lumesta puutetta.