Itsenäisyyspäivä herättää paljon tunteita, etenkin kun saan juhlia satavuotiasta Suomea näinkin vakaissa ja hyvissä oloissa, joissa me elämme tänään. Tämä päivä heijastaa sadan vuoden takaa niin valtavasti kaikkea muuta, kuin mitä näemme hyvinvoivassa Suomessa ympärillämme tänään. Elettiin keskellä ensimmäistä maailmansotaa, vallankumousta yhteiskunnallista murrosta ja orastavaa sisällissotaa; ympärillä vallan erilaisia ihmiskohtaloita, elämää, onnea ja epäonnea.
Elämässäni ja etenkin tänään pyrin katsomaan kaikkea ympärilläni olevaa. Mikään ei ole itsestäänselvää – ei se mitä elämässä on tapahtunut tai tapahtuu, kenet kohtaan tai kenties jää kohtaamatta. Olen kiitollinen elämästäni ja kaikista tapahtumista, jotka ovat tuoneet minut tähän päivään. Olen kiitollinen että saan elää näin hyvää elämää, jota elän tänään ja etten elä sellaisen poliittisen epävarmuuden keskellä, joka vallitsi sata vuotta sitten. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat vuosien saatossa taistelleet itsenäisen ja hyvinvoivan Suomen puolesta.
Olen onnellinen kaikista elämässäni olevista läheisistä, enkä pidä teitä itsestäänselvyyksinä. Olen kiitollinen että polkumme ovat kohdanneet ja olemme läsnä toisillemme, tavalla tai toisella. Niin paljon enemmän haluaisin kuitenkin vielä antaa ja niin paljon enemmän jakaa arkeani läheisteni kanssa. Olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole ollut aina läsnä kaikkialla siellä, missä se olisi ollut erityisen tärkeää. Ja olen tietoinen siitä, että tänäkin päivänä voisimme jakaa vielä enemmän hyvää ympärillemme ja huolehtia niistä, jotka sitä apua tarvitsevat erityisesti tänään.
Lupaan kantaa tätä tietoisuutta mukanani ja tehdä parhaani ollakseni entistä paremmin läsnä tulevaisuudessa.
Kuten monena itsenäisyyspäivänä, poimin tänäänkin käteeni kirjahyllyni aarteita, runokokoelmista koskettavimpia – Yrjö Jylhän ja V. A. Koskenniemen Suomen itsenäistymisen ja sotien aikana kirjoittamia runoja. Pietelen käsissäni kirjoja, joiden hapertuneille lehdille on 40-luvulla painettu riipaisevia ja kauniitakin ajatuksia viime vuosisadan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.
En saata kuvitellakaan miten voimakkaiden kokemuksien johdosta nämä tunteet ovat ensin heränneet, sen jälkeen hitaasti muotoutuneet mielen säkeiksi ja lopulta purkautuneet paperille kipeinä, koskettavina ja toisaalta uskoakin valavina muistoina. Näiden runojen lukeminen vetää todella hiljaiseksi. Runojen ja kuvausten perusteella voin vain kuvitella, mitä sukupolvet ovat käyneet läpi.
Yksi V. A. Koskenniemen valoisammista runoista kuvaa luontoa, valoa ja onnea. Sen kirjoitan tähän. Kaiken hämärän keskellä, jaetaan ympärillemme mekin mahdollisimman paljon valoa ja rakkautta ja muistetaan, että luonto antaa aina virtaa, mutta etenkin silloin kun sitä kipeiten tarvitsee.
Talviaamu
Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
huurtehisten puiden unelmoissa,
aurinko kun talviaamun koissa
katsoo metsän korkehimpaan honkaan!Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
Niinkuin luotain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti päivän terää.Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
kirkkautehen talviaamun koiton.
Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
valon suuri siunaus ja hyvyys.
Hyvää itsenäisyyspäivää rakas 100-vuotias Suomi!
Kotimatkalla - Kean Retki 