Pohjoisen tunturiunelmaa soolovaeltaen Hetta-Pallas-reitillä

Kaupunkilaisena tuntuu joskus siltä että jämähdän liiankin helposti kaupunkiin ja arkirutiineihin. Luonnon helmaan lähteminen täältä vaatii joskus erillistä panostusta. Mieli tekee merkittävästi enemmän poluille juoksemaan, mutta kotiovelta on tarjolla vain asvalttia. Onnekseni oma boksi, jossa käyn epäsäännöllisen säännöllisesti retkien välissä harrastamassa CrossFitiä, on betonielementtien välissä paras juuri sellaisena kuin se on. Sinne on aina helppo lähteä. Mutta jos haluaa jonnekin luonnon helmaan, retkeilemään tai vaeltamaan, saa lähtemistä suunnitella vähän enemmän. Etenkin jos liikkuminen on julkisen liikenteen tai kimppakyytien varassa.

Vaeltamisen sietämätön keveys

Samankaltainen tarina toistuu mielessäni uudestaan ja uudestaan. Kävin vaeltamassa luonnossa ja vielä kotiin palattuani tunnen pitkään että olin huikean elämyksen äärellä. Pakahdun ilosta ja onnesta. Kotona tämä tunne ruokkii miettimään taas seuraavia seikkailuja joiden pariin voisin lähteä lähitulevaisuudessa. Samalla mietin miten voisin jakaa tätä tunnetta muidenkin läheisten ja lukijoiden kanssa. Viisi vuotta sitten, en olisi missään maailman nimessä kuvitellut käyväni siellä missä reipas viikko sitten taas kävin. Ja siellä minä silti taas olin. Viikon hiihdin ympäri kauniita tuntureita, asuin teltassa keskellä hankia, nautin vaelluksesta upeassa seurassa ja tunsin kodiksi sen teltan, jota kutsuimme kartanoksi. Näin niitä asioita näköjään vain tapahtuu. Pieni liekki syttyy pienen pienestä kipinästä, joka on alkanut kytemään jo kauan aikaa sitten. Yllättäen sen huomaa olevan kunnon roihussa, eikä sitä liekkiä sammuta enää mikään.

Seikkailun yksinkertainen viehätys piilee siinä, että päivän ainoa päämäärä on kulkea sinne missä seuraavaksi käyt nukkumaan.

Minä, kaupungissa varttuneena ja eteläisessä Helsingissä viimeiset 15 vuotta viettäneenä, päädyin huhtikuun ensimmäisellä viikolla taas kerran vaeltamaan ympäri maita ja mantuja, erämaita ja hankia. Sain loistavan tilaisuuden syventyä moneksi päiväksi äärimmäiseen yksinkertaisuuteen ja toistuviin arkirutiineihin jotka tekevät päivistä nautinnollisia, koska joka kerta niitä suoritetaan aina samanlaisella hartaudella, vaikka maisema, maasto ja olosuhteet muuttuvat uusiksi. Vaikka kaikki on tavallaan samaa kuin eilenkin, mikään ei silti tunnu samalta, koska kaikki tapahtuu jo kaukana siitä paikasta, jossa eilen kävit nukkumaan.

Näiden ajatusten parista havahduin useasti viikon hiihtovaelluksen aikana ja mietin miten ihanan yksinkertaista vaeltaminen on. Mieleen kun ei mahdu muuta, kuin se miten suoriudut tästä päivästä ja miltä mahtaakaan näyttää illan päätepaikka. Matkaa tehdessä mieli myös tyhjenee lähes täysin. Minua kiehtoi ajatus käsittää mitä vaelluksen aikana sitten mieleen oikeastaan mahtuu ja pysähdyin monesti mielessäni käymään läpi oman ajatuksenjuoksuni yksinkertaisuutta. Mietin mitä ajatuksia mielessäni liikkui juuri ja huomioni oli keskittynyt ainoastaan tuntemaan sekä havainnoimaan kehoni liikkeitä ja lähiympäristössä tapahtuvia hyvin yksinkertaisia asioita jotka milloinkin mahtuivat näkökenttääni. Edessä kulkevan ahkio, sen varjo hangella, ahkion remmeistä roikkuvat hanskat, ahkion laidan kanttien pyöreys, peitekankaan väri, paljonko on jo kuljettu, jos osaisin piirtää lyijykynällä pistepiirustusta, piirtäisin tuon tunturin, söisinkö seuraavalla tauolla kultakaloja vai keksiä, onpa tuo horisontti pysynyt samanlaisena pitkään, kyllä nämä hanskat ovat hyvät kun käsistä ei ole liian kuuma, eikä tuulikaan pääse läpi..

Tätäkin tuulista videonpätkää ja Kungsledenin viimassa seisovaa telttaa voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään.. :)

p.s. Ensimmäinen video on kuvattu vaelluksen toisena aamuna Vistasvaggen laakson perällä, jolloin aurinko yllätti paistamalla täysin kirkkaalta taivaalta. Tämä päivä saatiinkin viettää kokonaisuudessaan ylämäkihiihdon parissa auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta meidän noustessa kohti Nallotunturia. Jälkimmäinen video on kuvattu vaelluksen neljäntenä aamuna, jolloin oltiin jo päästy Vistasvaggesta Nallotunturin yli (Nallotunturin juurella vietimme kolmannen yön) ja pystytetty teltta puoliväliin Sälka- ja Singitupia. Tällä kertaa sääolosuhteet olivatkin täysin päinvastaiset ja tuuli oli puuskissa todella kova.

Tarkka reittikertomus ja parhaat kuvat vaellukselta seuraavat vielä pian perästä, joten pysyttele kuulolla ja klikkaa itsesi blogin seuraajaksi FB:iin, josta saat tuoreimman tiedon kuulumisista ja uusimmista blogijulkaisuistani. :)

Ihmeellinen seikkailu

Sellaista elämä on … ihmeellinen seikkailu.
Tuokoon tämä päivä mukanaan sinulle jotain innostavaa ja uutta. Suotakoon sinulle aikaa löytää jokaisesta asiasta sen hyvät puolet, sillä sinä olet ansainnut parasta mitä elämä voi tuoda tullessaan.

– Näin vanhempani kirjoittivat 17-vuotiaalle minulle, lähtiessäni ensimmäistä kertaa elämässäni vuodeksi maapallon toiselle puolelle. Silloin ei ollut kännyköitä. Hyvä jos edes pystyi lähettämään sähköposteja tutuille.

Nuorena pelkäsin valtavasti lähtemistä ja uskoin että löytääkseen seikkailua täytyy tehdä pelottavia asioita. 17-vuotiaana lähdin yksin vuodeksi maapallon toiselle puolelle kokeilemaan elämää ja näkemään uutta. Taistelin pitkään koti-ikävää vastaan, joka oli valtava. Monesti nuorempana olin sitä mieltä että lähdettävä on, yksinkin, vaikka se oli haastavaa. Uskoin rohkeuden olevan sitä että laittaa itsensä toistuvasti epämukavuusalueelle kohtaamaan vaikeuksia, ja että asioista pitää selviytyä itse.

Nykyään olen seikkailemisesta ja rohkeudesta hieman eri mieltä. Ei tarvitse tehdä asioita jotka eivät ole itselle luontevia. Vaikka jotkut joutuvatkin pitkään etsimään, itseään kuuntelemalla löytyvät lopulta kyllä ne lapsenomaista innostusta tuottavat omat seikkailut. Ei tarvitse turhaan pelätä, tai laittaa itseään tilanteisiin joissa ei ole kotonaan. Jokaiselle seikkailu on omanlaisensa ja rohkeuttakin on montaa sorttia.

Päälle kolmekymppisenä olen ryhtynyt harrastamaan asioita, joita en 5 vuotta sitten osannut millään kuvitella tekeväni nyt. Näihin vuosiin on sisältynyt monia ensimmäisiä kokemuksia, sillä viisi vuotta sitten maailmaa katsoi linssieni läpi hieman erilainen henkilö. En ollut käynyt Lapissa, enkä tunturissa. En ollut vaeltanut, saati polkujuossut. En ollut käynyt nimeksikään sienimetsällä, enkä viettänyt kovinkaan paljon aikaa muutenkaan metsässä. En mieltänyt itseäni järin urheilulliseksi. Kaikkea minulla oli, jotain uutta merkitystä vain kaipasin sen kaiken lisäksi. En osannut kuvailla kovin selkeästi mikä minua inspiroi ja monesti olin kyllä itseäni haastanut, mutta vasta viime vuosien aikana olen kokenut siinäkin omanlaisen ahaa-elämyksen. Päälle kolmekymppisenä päätin tutustua itseeni ja tehdä asioita joista itse oikeasti nautin. Siitä on syntynyt paljon hyvää.

Olen aina ollut utelias elämästä ja viime vuosina olen pyrkinyt aktiivisesti kokemaan uutta. Monesti olen miettinyt mistä löydän itselleni merkitystä ja mielenrauhaa. Matkana tämä taitaa olla loputon, sillä koskaan ei ole täysin perillä. Eikä sitä arjen rauhaa välttämättä aina niin helposti löydy, etenkin sen poikkeuksellisen hektisen työviikon lomassa. Välillä se mielenrauha sitten löytyy työpäivän päätteeksi salilta ystävien kanssa tiukkojen treenien parista tai arjessa vain pysähtymällä. Joskus se löytyy rauhaisasta keskustelusta läheisen kanssa tai muusta tavanomaisesta ajanvietosta. Silloin tällöin se mielenrauha löytyy jostakin ihan muusta fyysisestä tekemisestä ja täytyy lähteä omaa kotikaupunkia kauemmaksi. Monesti inspiroiviin asioihin liittyy toisia ihmisiä joiden kanssa jakaa elämyksiä.

En pyri suorittamaan, vaan teen mielelläni asioita jotka tuntuvat hyviltä ja innostavilta. Joskus haastan itseäni fyysisesti ja joskus henkisestikin. Kulkemalla luonnossa, tavalla tai toisella löytää helposti mielenrauhaa ja sen olen todennut, että seikkailun ei tarvitse tuntua työltä tai pelottavalta. Se voi olla ihan mitä vain, joka tuntuu minusta inspiroivalta.

Yhtä kaikki, kun teen asioita jotka hymyilyttävät, haastavat, nostavat maitohappojen määrää ja joissa olen kotonani, häviää moni muu asia ympäriltä: työ, stressi, ja arkihuolet.

Olen ollut onnekas ja löytänyt monia kiehtovia seikkailuja ja mikä parasta, olen saanut nauttia niistä muiden ihmisten kanssa. Itsetuntemukseni ja tekemiseni on muuttunut monella muullakin saralla. Tiedän nyt paremmin kuka olen. Viisi vuotta sitten seikkailu tuntui kovin  vieraalta asialta. Nyt tajuan, että seikkailu minulle on kaikkea sitä tekemistä, jonka jälkeen tuntuu siltä että palaan kotiin aina jollain tapaa vähän kasvaneena ja itseni likoon laittaneena. Seuraavaksi olen lähdössä ensimmäiselle hiihtovaellukselleni Ruotsin suurimman vuoren, Kebnekaisen massiivin ympäristöön. Se jos jokin tuntuu valtavan jännittävältä. Mutta sekin tuntuu tietyllä tapaa itselleni kotoisalta.

Kaiken tekemisen ja uuden kokeilemisen seurauksena ymmärrykseni itsestäni on muuttunut. Samoin uskoni siihen mitä kykenen tekemään.

Elämä on loppupeleissä ihmeellistä seikkailua. Joka päivä voi tuoda mukanaan jotakin uutta ja innostavaa. Kotoa ei ole pakko lähteä kauas löytääkseen inspiraatiota, vaan elämä voi tarjota parastaan missä vain. Pääasia on että kyseessä on sinun seikkailusi, sillä kun löydät oman polkusi, se tulee taatusti tarjoamaan sinulle ikimuistoisia elämyksiä ja muutakin kuin vain sepelillä katettua soratietä.

”Suotakoon sinulle aikaa löytää jokaisesta asiasta sen hyvät puolet, sillä sinä olet ansainnut parasta mitä elämä voi tuoda tullessaan.”

Suo, seikkailija ja täysikuu. Paljon kokenut seikkailijaystäväni Jenni hiihtovaeltamassa Torronsuolla.