Nyt on lähtö.

Istun junan ravintolavaunussa ja tuijotan heleän punertavassa horisontissa näkyvää isoa täysikuuta. Toisesta suunnasta näen valkoisten ja huurteisten peltojen yli kauniin ja kylmän auringonnousun.

Rakastan näitä rauhallisen itsenäisiä hetkiä junissa. Ennen uutta seikkailua olen kotona aina kovin rauhaton. Mikä tämän kaiken merkitys on? Odottavan aika on pitkä. Tuleva jännittää.

Istahdettuani junaan kuljen kohti uutta, maisemat vaihtuvat ja voin vain olla rauhassa paikallani ja odottaa. Seikkailu on jo alkanut ja vaikka juuri mitään en vielä tulevista päivistä tiedä, on tässä kohtaa odottavan levollinen olo.

Paula Vesala laulaa että nyt on lähtö. Miten mä en ole kuunnellut tätä kappaletta aiemmin kuin vasta nyt? Kaikki sanat eivät osu ihan kohdalleen, mutta tämä kappale kolahtaa minuun kuitenkin täysillä juuri nyt. Se on vahva ja voimakas. Uhmakaskin.

Tuota uhmaa herättelen itsestänikin esiin nyt matkaa tehdessäni ja huomenna, kun käännän suksien kärjet kohti kaikkea ja ei mitään. Erämaa puhdistaa sielun ja paikkaa ruhjeet.

”En tiedä tehtiinks mua kulkemaan
Mut ku on pakko niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut taas on lähtö

En tiedä luotiinks mua lentämään
Luotiin tai ei, silti hypätään
Nyt ku ei jäädä saa tähänkään
Taas on lähtö

**********

Joskus vaan päätin et pystyyn jään
Pitääks mun tehä se yksinään
Siinä on vuori, nyt kiivetään
Taas on lähtö”

Kuuntele Spotifysta: Paula Vesala – Nyt on lähtö.

Kemihaaran erämaa odottaa.

Kolme hienointa asiaa talvivaeltamisesta

Äskettäisestä hiihtovaelluksesta on vierähtänyt jo jokunen viikko ja olen parhaani mukaan orientoitunut takaisin kaupunkiin ja työhön.

Tai no.. Oikeasti elän pienessä illuusiossa siitä, että pääsen taas kivuttoman pian elämään saman viikon uudestaan, tai vähintään simuloimaan vastaavan elämyksen edes lyhyemmän vaelluksen muodossa, pian. Tässä viikkojen aikana olen elänyt uudestaan ja uudestaan kaikkia hiljattain koettuja uusia asioita, samalla kun haikailen entistä pahemmin uusien retkien ja elämysten perään.

Hiihtovaellus ja opaskurssi Urho Kekkosen kansallispuistossa

Kotiuduin eilen viikon intensiiviseltä hiihtovaellukselta Koilliskairassa, eli Urho Kekkosen kansallispuistosta. Viikko oli mieletön ja sulattelen sitä parhaillaan kotosalla vielä reissun jälkeisellä vapaapäivällä. Huomenna palaan toimistolle ansaitsemaan seuraavaa seikkailuani, mutta vielä tänään olen henkisesti vain seikkailija, joka on juuri kotiutunut erämaasta.

Vaeltamisen sietämätön keveys

Samankaltainen tarina toistuu mielessäni uudestaan ja uudestaan. Kävin vaeltamassa luonnossa ja vielä kotiin palattuani tunnen pitkään että olin huikean elämyksen äärellä. Pakahdun ilosta ja onnesta. Kotona tämä tunne ruokkii miettimään taas seuraavia seikkailuja joiden pariin voisin lähteä lähitulevaisuudessa. Samalla mietin miten voisin jakaa tätä tunnetta muidenkin läheisten ja lukijoiden kanssa. Viisi vuotta sitten, en olisi missään maailman nimessä kuvitellut käyväni siellä missä reipas viikko sitten taas kävin. Ja siellä minä silti taas olin. Viikon hiihdin ympäri kauniita tuntureita, asuin teltassa keskellä hankia, nautin vaelluksesta upeassa seurassa ja tunsin kodiksi sen teltan, jota kutsuimme kartanoksi. Näin niitä asioita näköjään vain tapahtuu. Pieni liekki syttyy pienen pienestä kipinästä, joka on alkanut kytemään jo kauan aikaa sitten. Yllättäen sen huomaa olevan kunnon roihussa, eikä sitä liekkiä sammuta enää mikään.

Seikkailun yksinkertainen viehätys piilee siinä, että päivän ainoa päämäärä on kulkea sinne missä seuraavaksi käyt nukkumaan.

Minä, kaupungissa varttuneena ja eteläisessä Helsingissä viimeiset 15 vuotta viettäneenä, päädyin huhtikuun ensimmäisellä viikolla taas kerran vaeltamaan ympäri maita ja mantuja, erämaita ja hankia. Sain loistavan tilaisuuden syventyä moneksi päiväksi äärimmäiseen yksinkertaisuuteen ja toistuviin arkirutiineihin jotka tekevät päivistä nautinnollisia, koska joka kerta niitä suoritetaan aina samanlaisella hartaudella, vaikka maisema, maasto ja olosuhteet muuttuvat uusiksi. Vaikka kaikki on tavallaan samaa kuin eilenkin, mikään ei silti tunnu samalta, koska kaikki tapahtuu jo kaukana siitä paikasta, jossa eilen kävit nukkumaan.

Näiden ajatusten parista havahduin useasti viikon hiihtovaelluksen aikana ja mietin miten ihanan yksinkertaista vaeltaminen on. Mieleen kun ei mahdu muuta, kuin se miten suoriudut tästä päivästä ja miltä mahtaakaan näyttää illan päätepaikka. Matkaa tehdessä mieli myös tyhjenee lähes täysin. Minua kiehtoi ajatus käsittää mitä vaelluksen aikana sitten mieleen oikeastaan mahtuu ja pysähdyin monesti mielessäni käymään läpi oman ajatuksenjuoksuni yksinkertaisuutta. Mietin mitä ajatuksia mielessäni liikkui juuri ja huomioni oli keskittynyt ainoastaan tuntemaan sekä havainnoimaan kehoni liikkeitä ja lähiympäristössä tapahtuvia hyvin yksinkertaisia asioita jotka milloinkin mahtuivat näkökenttääni. Edessä kulkevan ahkio, sen varjo hangella, ahkion remmeistä roikkuvat hanskat, ahkion laidan kanttien pyöreys, peitekankaan väri, paljonko on jo kuljettu, jos osaisin piirtää lyijykynällä pistepiirustusta, piirtäisin tuon tunturin, söisinkö seuraavalla tauolla kultakaloja vai keksiä, onpa tuo horisontti pysynyt samanlaisena pitkään, kyllä nämä hanskat ovat hyvät kun käsistä ei ole liian kuuma, eikä tuulikaan pääse läpi..

Tätäkin tuulista videonpätkää ja Kungsledenin viimassa seisovaa telttaa voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään.. :)

p.s. Ensimmäinen video on kuvattu vaelluksen toisena aamuna Vistasvaggen laakson perällä, jolloin aurinko yllätti paistamalla täysin kirkkaalta taivaalta. Tämä päivä saatiinkin viettää kokonaisuudessaan ylämäkihiihdon parissa auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta meidän noustessa kohti Nallotunturia. Jälkimmäinen video on kuvattu vaelluksen neljäntenä aamuna, jolloin oltiin jo päästy Vistasvaggesta Nallotunturin yli (Nallotunturin juurella vietimme kolmannen yön) ja pystytetty teltta puoliväliin Sälka- ja Singitupia. Tällä kertaa sääolosuhteet olivatkin täysin päinvastaiset ja tuuli oli puuskissa todella kova.

Tarkka reittikertomus ja parhaat kuvat vaellukselta seuraavat vielä pian perästä, joten pysyttele kuulolla ja klikkaa itsesi blogin seuraajaksi FB:iin, josta saat tuoreimman tiedon kuulumisista ja uusimmista blogijulkaisuistani. :)

Kebnekaise runt – maistiaisia hiihtovaellukselta

Nallostugan tunturiylängöllä.

Koti. <3

Voiko olla parempia aamuja.. :)

Tuntureita.. :)

Nallotunturi.

Viisi päivää hiihtämistä tasamaalla, ylämäessä, alamäissä.

Viikko sitten hiihdeltiin Pohjois-Ruotsissa – kuusi elämyksellistä päivää ja viisi makeasti nukuttua yötä. Reippaassa viidessä päivässä kerettiin hiihtämään yhteensä peräti 100 kilometriä ympäri Ruotsin korkeimman tunturihuipun, eli Kebnekaisen. Kebnekaisen massiivin ympäristö tarjosi ensimmäistä kertaa pitkälle hiihtovaellukselle lähteneelle sääelämyksiä täydestä auringonpaisteesta melkeinpä whiteoutiin ja maastoa leppoisasta tasamaasta kohtalaiseen ylä- ja alamäkeen. Hauskaa oli ja hyvä seura kruunasi retken.

Reissuun valmistautuminen vei melkoisen paljon ajatuskapasiteettia ja edellytti kohtalaisesti säätämistä jo useamman viikon ajalta ennen matkaan lähtöä. Siihen nähden on mieletöntä että reissu itsessään on jo tehty. Lähipäivinä tulenkin käymään läpi nyt vihdoin puretut valokuvat ja kertomaan kuvin ja tarinoin kyseisestä hiihtovaelluksesta ensikertalaisen silmin.

Sen verran voin kuitenkin sanoa jo nyt, että hullun hienoa, elämyksellistä ja opettavaistahan se oli. :)

Lumijedi. Terveisiä lumen ja viiman keskeltä.

Paikoitellen näkyvyys oli.. noh, vähäistä. Hurja, miten kaunis maisema voi silti olla.

Ruotsalaiset vaelsivat rinkat selässä tuvalta tuvalle. Tässä joukko hurjapäitä, joiden askeleita emme lähteneet seuraamaan, kun näyttivät katoavan ylös 45° rinnettä. Riitti että täällä ei nähnyt juuri mitään. :)

Kungsleden talvella – välillä Sälka ja Singi.

Ensimmäinen hiihtovaellus – Varovaista innostusta ilmassa, ensi viikolla taas mennään

Tulevana sunnuntaina aloitellaan jo hiihtovaellusta Ruotsin tuntureilla, Kebnekaisen tuntumassa. Kuvassa näkyy Kebnekaise kuvattuna Láddjujávrilta käsin. Tämän kuvan otin viime kesän silloisen vaelluksen loppumetreillä. Viime elokuussa suunnattiin ensimmäistä kertaa ylipäänsä Ruotsin Lappiin ja nyt jo olen lähdössä sinne uudestaan. Tunturit vievät mennessään, näin ystäväni kertoi minulle vajaa kaksi vuotta sitten, kun harvat retkeni olivat ulottuneet vasta meidän Lappiin asti. Niin siinä tosiaan taitaa käydä.

Tuleva ensi viikon talvivaelluksemme suunta on näihin samoihin maisemiin. Valmistelut ovat jo loppusuoralla ja pientä reissujännitystä on ilmassa. Oikeastaan jännitys on jo melkein käsin kosketeltavaa. Iso osa ruoista löytyy jo ruokaboksista ja talvivaatteetkin, sekä muut varusteet siirtyvät pikkuhiljaa kaapeista näkyvämmille paikoille valtaamaan sohvaa, nojatuolia ja muuta pinta-alaa. Keittiö on jo sitten viikonlopun ollut luovan kaaoksen puitteissa ja kuivamuonaa sekä retkieväitä on kaikkialla. Parhaillaan leikkelen ylivanhasta makuualustasta lisäeristettä ystävältä lainaamiini koon 45 taukotossuihin. Vielä on leikkelemättä nousukarvojen laidat (olen säästänyt nousukarvojen nirhaisun – mattoveitsellä – loppumetreille) suksiin sopivaksi ja muutamia muita tuunauksia.

Huomenna noukin Riihimäeltä ahkion ja lähipäivinä kuljen myös muiden ystävien luona lainaamassa muutamia tykötarpeita, joita en ole tälle reissulle raaskinut hankkia vielä omaksi. Jo nyt on tullut sijoitettua suksiin, monoihin, karvoihin, järeämpiin ulkoiluvaatteisiin ja muuhun enemmän tai vähemmän olennaiseen. Osa on hankittu uutena ja muutamat tavarat on löytynyt käytettynä. Ruokakaan ei lopu kesken. Sitä saattaa riittää myös seuraaville retkille asti. Ehkä tässä kaikessa organisoinnissa näkyy ja kuuluu ensikertalaisen iloisen jännittynyt valmistelu.. Eihän tule kylmä, onhan sopivat vaatteet liikkumiseen, miten pysyy vesi juomakelpoisena, mitkä päiväeväät eivät jäädy pahasti, kuinka nukkua, miten säilyttää kamat välttymättä kaaokselta, miten pitää itseni kuosissa ja kohtuullisen kuivana, miten varautua kaikkeen, miten olla liioittelematta.

Kaikille asioille on ensimmäinen kertansa, niin on minunkin vaelluksilleni. Tällä kertaa vuorossa on ensimmäinen pitkä talvivaellus. Olen varovaisen innostunut ja kunhan pääsen matkaan, tulee innostus kasvamaan samalla kun jännitys vähenee. Olen iloinen, koska pystyn tekemään tällaista ja olen iloinen siitä että uskon itseeni.

Ensi viikon jälkeen olen taas monta kokemusta rikkaampana, taas vähän enemmän oppineena ja samalla tiedän että pystyn tämänkin jälkeen ottamaan sen seuraavan harppauksen jota mietin. Kaikki on mahdollista, sen toteuttaminen on vain itsestäni kiinni. Kohta mennään.