Vuoden 2018 käynnistys | Retkeilyä ja ahkion nykimistä pohjoisessa

Vietin vuodenvaihdetta, joulua ja uutta vuotta pitkälti poissa kaupungin hulinoista. Sukuloitiin vanhempieni ja puolisoni luona ensin pääkaupunkiseudulla ja sen jälkeen Savossa. Joulun jälkeen karkasimme pohjoiseen lähes viikoksi. Takaisin Helsinkiin palattiin vasta vajaan kahden viikon poissaolon jälkeen. Ihanaa ja tervetullutta vaihtelua.

Tavoitteemme oli viettää pohjoisessa mahdollisimman monta päivää. Pitkän hiihtovaelluksen suunnitteluun ei kuitenkaan juuri nyt ollut energiaa, vaan katselimme karttoja ja talviretkeilykohteisiin sopivia kansallispuistoja muutoin avoimin mielin. Pääasiallisena kriteerinä oli vuodenvaihteen viettäminen jossakin mahdollisimman lumisessa paikassa, tunnelmallisessa erätuvassa, kaukana tästä omasta arjesta ja muista ihmisistä. Tämä suunnitelma toteutuikin sitten lopulta todella hyvin.

Katse kohti tulevaa ja metsän siimeksessä odottavaa Riisitunturin autiotupaa.

Tarkemmin vuodenvaihteen retki toteutui seuraavalla tavalla.

Retken 2 ensimmäistä yötä vietettiin Riisitunturin kansallispuistossa, Riisitunturin autiotuvalla.

Vietin täällä ensimmäisen talviyöni koskaan autiotuvassa loppiaisena 2015. Vaikutuin niin syvästi, että vannoin palaavani tänne uudestaan mahdollisimman pian. Riisitunturin maisemat ovat sykähdyttävät ja helposti saavutettavat esimerkiksi Ruka-Kuusamon suunnalta. Siksi täällä käykin paljon retkeilijöitä ja valokuvaajia. Etenkin revontulien ja poikkeuksellisten hienojen tykkylumisten kynttiläkuusien nappaaminen samaan otokseen on se, mihin moni pyrkii täällä käydessään. Ihan vain tunnelmasta nauttiminenkin on varsin hyvä suunnitelma.

Huurteinen Riisitunturin tupa itsessään on jo varsin idyllinen ympäröivän maiseman puolesta..
..mutta huussikin on jo niin yllättävän kaunis, että tästä oli pakko ottaa kuva!

Meillä ei osunut onni revontulien suhteen. Kun ajomatkaa pohjoiseen aloiteltiin, valtasi pohjoisen taivaan reipas pilvipeitto, joka sinnitteli siinä välillä hivenen rakoillen, lähes koko reissun ajan.

Autiotuvalta siirryttiin aamulla autolle ja 3. yöksi tehtiin Posiolta yhden yön pit stop Keminmaan kautta Tornioon…

…koska: jos pohjoisessa iskee odottamaton hammassärky vuoden viimeisenä viikonloppuna, voi ajomatkaa olla Kuusamon suunnalta lähimpään päivystykseen länsirajalle 4h ajomatkan verran. Päätimme siksi yöpyä Torniossa, josta löysimme edullisen ja sopivan ajomatkan päässä olevan yöpaikan. Oli muuten suloisen kotoisa E-City Bed and Breakfast! Plussaa erityisesti kodinomaisesta ja tunnelmallisesta (sekä runsaasta) aamiaisesta.

Pakkaamisen ja purkamisen riemua. Päiväseltään ja etenkin kauniin sään aikaan Riisitunturin parkkipaikalla on monen päiväretkeilijän auto parkissa. Huomattavasti pienempi osa retkeilijöistä päättää jäädä tuvalle yötä ja parkkis tyhjentyykin monesti iltaa kohden.

Aamulla jatkoimme matkaa takaisin suunnitellulle uudenvuoden retkelle Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Torniossa ikävä takaisin itäisemmille leveysasteille olikin tässä vaiheessa kasvanut reippaasti, koska siinä missä alkumatka oltiin saatu nauttia todella kauniin lumisista pakkasmaisemista, oli vallitseva sää Keminmaan ja Tornion suunnalla nolla-astetta ja räntäkeli.

Yöt 4 ja 5 vietettiin Pyhä-Luoston kansallispuistossa, Pyhälammen tuvalla.

Riisitunturin autiotuvalla yöpyi muitakin ihmisiä. Pyhälammen tuvalla saimme kuitenkin viettää 2 yötä täysin itseksemme. Tästä oltiinkin jo haaveiltu monen viikon ajan, kun visioimme miten unelma-uusivuosi tulisi vaihtumaan. Pyhälammen tuvan edellinen kävijä oli vieraskirjan mukaan käynyt tuvalla marraskuussa. Sen huomasi jo tupaa ympäröivän syvän ja lähes koskemattoman umpihangen perusteella.

Alkumatkasta näytti siltä että Pyhälammen tuvalle Pyhä-Luoston kansallispuistossa menee jonkinlainen ura. Tässä ollaan suuntaamassa metsikköön Lampivaaran latumajan kohdalla.
Muutaman sadan metrin jälkeen ura päättyikin ja tuvalle kuljettiinkin hitaasti umpihangessa kuun valaistessa matkaa välillä pilvien lomasta. Punaisella valolla säästää muuten otsalampun tehoja ja näkee puiden hahmoja sekä maaston muotoja pimeässä paremmin kuin kirkkaalla valolla.

Pyhälammen tuvan saavuttaminen oli aavistuksen hikisempää touhua kuin mitä olimme odottaneet. Lähdimme tuvalle ahkioiden kanssa Rykimäkeron parkkipaikalta ja kuljimme Lampivaaran latukahvilan kautta. Tästä eteenpäin matka tuvalle oli koskematonta umpihankea, joka riemullisesti siivitti meidät eteenpäin 1km/h vauhtia. Kulku aloitettiin tunturisuksilla (tiedän, metsäsukset olisivat olleet tähän leikkiin astetta paremmat kulkuvälineet, mutta ne jätettiin tietoisesti matkasta pois, kun eivät vain mahtuneet autoon).

Pyhälammen päivätupa, jossa yövyimme Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Moni retkeilijä tuntuu yöpyvän täällä, vaikka tuvasta ei löydykään perinteistä isoa laveria.* Tämä tarjosi meille mielettömän mukavan suojan vuoden 2018 aatolle ja ensimmäiselle yölle.

Kahden kilometrin/tunnin pimeässä tapahtuneen umpihankinykimisen jälkeen huumori ei ollut totaalisesti vielä loppunut, mutta totesimme illan ja vuodenvaihteen lähestyvän vauhdilla. Kulkemisen vauhdittamiseksi totesimme parhaaksi vaihtaa kulkuvälineet lumikenkiin, millä oli suuri vaikutus etenemisvauhtiin. Tuvalle ennätettiin iltakahdeksalta ja kerkesimme vielä valmistamaan eräolosuhteiden nähden jokseenkin idyllisen illallisen. Jälkiruoaksi ja sulaneen suklaan kanssa tarjoiltavaksi tarkoitetut banaanit unohdin autoon, mikä moka. Tilanne täytynee korjata kun siihen löytyy sopiva tilaisuus.

Ahkion nykiminen umpihangessa sujui tällä reissulla parhaiten lumikengillä.
Fjellpulkenia olen käyttänyt jo useampaan otteeseen lyhyillä ja pidemmilläkin hiihtovaelluksilla. Tähän metsäiseen maastoon se ei ollut paras mahdollinen valinta H-aisan vuoksi. Metsikössä olisi puikkelehtinut sujuvammin eteenpäin ristikkäisaisan kanssa.

Pyhälammella vietettiin kaksi yötä, mikä tuntui yllättävän lyhyeltä hetkeltä. Nautin ympäröivästä hiljaisuudesta ja yhdessäolosta sekä kunnon talvesta valtavasti, etenkin, kun emme vielä ole etelässä saaneet nauttia talvesta nimeksikään.

Vaikka vuodenvaihde meni hujauksessa ohi, tuli se vietettyä juuri sillä tavalla kuin siitä eniten nautin: liikkuen, retkeillen ja pohjoisesta luonnosta nauttien.

Vuosi 2018 sai juuri sopivan startin ja odotan malttamattoman innokkaasti mitä kaikkea tämä vuosi tuo mukanaan. Epäilemättä, vastassa on jos jonkinlaisia haastavia ja kasvattavia tilanteita. Ne koitan muistaa ottaa vastaan lempeästi ja huojumatta.

Mieli ja katse avoinna kohti tulevia elämyksiä. Kuvassa Pyhälampi Lampivaaran ja Latvavaaran kupeessa Pyhä-Luoston kansallispuistossa.

Vuosi 2018 tuo kuitenkin mukanaan myös jo nyt tiedossani olevia monia innostavia asioita. Kaikkea odotettavissa olevaa en lausu tähän ääneen vielä nyt, mutta tulevien seikkailujen osalta voin kertoa jo seuraavaa: suunnittelemme pääsiäisen yhteyteen pohjoisessa tapahtuvaa pitempää hiihtovaellusta. Sitä varten tulemme myös pitämään harjoitusviikonlopun maaliskuun alkupuoliskolla. Kesän vaellus- ja retkeilysuunnitelmat ovat vielä hyvin auki, mutta 3 viikon suunnitelmat muotoutuvat pikkuhiljaa. Elokuun loppupuoliskolla taas lähden mm. Kaukokaipuu-matkablogia kirjoittavan ystäväni Nellan kanssa mukaan Fjällräven Classic -vaellustapahtumaan.

Näissä on jo mistä innostua, vaikka toivonkin kuluvan vuoden tuovan mukanaan entistä enemmän seikkailuja ja mieleenpainuvia elämyksiä. Siispä oikein hyvää uutta vuotta 2018! Haastakoon se sinua sopivasti kasvamaan ja tuokoon se mukanaan paljon onnea ja elämyksiä!

Tässä ensimmäinen koskaan kuvaamani valosydän. <3 Oma mallini Satu jaksoi naureskellen veivata kameralleni tähtisadetikkua uudenvuoden aattona.

 

*) Pyhälammen tuvasta tarkennettakoon vielä, että se on tosiaankin retkeilijöiden, vaeltajien ja ulkoilijoiden käyttöön tarkoitettu päivätupa. Tämä on myös syy siihen, ettei täältä löydy sitä leveää makulaveria. Meidän alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä Huttuloman autiotuvalla nämä kyseiset kaksi yötä. Kävimme ennen retkeä luontokeskus Naavassa, jossa kuitenkin uudenvuoden aattona ystävällisesti kerrottiin, että Huttulomaan oli juuri lähtenyt yli 20 henkilön partiolaisporukka. Koska ajattelimme että tämä voi tehdä autiotuvan ympäristöstä jo hyvin tiiviin, saatiin Naavasta myös vinkki ja suositus lähteä tuonne Pyhälammen tuvalle sen sijaan. Pyhälammen tuvalla ei joulun ja uudenvuoden aikaan ollut käynyt juurikaan ihmisiä, eikä sen odotettu olevan nyt keskitalven aikaan ruuhkainen.

Päivätuvat eivät siis ole sesonkiajan ulkopuolella välttämättä kovin tiheässä käytössä. Sesonkiaikaan Pyhälammen tuvan ohi kulkee kuitenkin Pyhä-Luoston kansallispuiston huollettu talvireitti ja ajetut hiihtourat. Sen takia tupa on talvisin ajettujen latujen aikaan paljon tiheämmällä käytöllä, eikä suositella että tuvalle tällöin lähdetään yöpymään. Tällöin yöpymiset kannattaa suunnitella alueen autiotupiin ja pitää päivätuvat hetken levähdyspaikkoina.

Kebnekaise runt – maistiaisia hiihtovaellukselta

Viikko sitten hiihdeltiin Pohjois-Ruotsissa – kuusi elämyksellistä päivää ja viisi makeasti nukuttua yötä. Reippaassa viidessä päivässä kerettiin hiihtämään yhteensä peräti 100 kilometriä ympäri Ruotsin korkeimman tunturihuipun, eli Kebnekaisen. Kebnekaisen massiivin ympäristö tarjosi ensimmäistä kertaa pitkälle hiihtovaellukselle lähteneelle sääelämyksiä täydestä auringonpaisteesta melkeinpä whiteoutiin ja maastoa leppoisasta tasamaasta kohtalaiseen ylä- ja alamäkeen. Hauskaa oli ja hyvä seura kruunasi retken.

Reissuun valmistautuminen vei melkoisen paljon ajatuskapasiteettia ja edellytti kohtalaisesti säätämistä jo useamman viikon ajalta ennen matkaan lähtöä. Siihen nähden on mieletöntä että reissu itsessään on jo tehty. Lähipäivinä tulenkin käymään läpi nyt vihdoin puretut valokuvat ja kertomaan kuvin ja tarinoin kyseisestä hiihtovaelluksesta ensikertalaisen silmin.

Sen verran voin kuitenkin sanoa jo nyt, että hullun hienoa, elämyksellistä ja opettavaistahan se oli. :)

Jedi
Lumijedi. Terveisiä lumen ja viiman keskeltä.
Valkoiset tunturit
Paikoitellen näkyvyys oli.. noh, vähäistä. Hurja, miten kaunis maisema voi silti olla.
Ruotsalaiset vaeltavat rinkat selässä tuvalta tuvalle.
Ruotsalaiset vaelsivat rinkat selässä tuvalta tuvalle. Tässä joukko hurjapäitä, joiden askeleita emme lähteneet seuraamaan, kun näyttivät katoavan ylös 45° rinnettä. Riitti että täällä ei nähnyt juuri mitään. :)
Kungsleden talvella - välillä Sälka ja Singi.
Kungsleden talvella – välillä Sälka ja Singi.

Tunturisukset – Hankinnasta neitsytmatkalle

Tuliterät tunturisukseni - Madshus Voss MGV+
Tuliterät tunturisukseni – Madshus Voss MGV+

Tuliterät tunturisukseni pääsivät tänään neitsytmatkalleen Paloheinän sohjoisilla laduilla ja peltomaisemissa. Hiihto-olosuhteet eivät olleet varsinaisesti hurrattavat, mutta totesin että latu-uran syvyydellä tuskin on merkitystä, sillä näillä suksilla tullaan kuitenkin hiihtämään valtaosa matkasta latujen ulkopuolella. Myönnän, että enpä ole juurikaan peruskoulun jälkeen hiihtänyt (lasketellut sitäkin enemmän) ja tästä tunturi- sekä metsähiihtopuolesta olen melko innoissani. Hiihtäminenkin näillä suksilla perusladulla tuntui oikein hyvältä. En kiitänyt muiden pertsaajien vauhtia, mutta luisua oli tähän lenkkiin ihan riittävästi suomupohjista huolimatta. Eteneminen oli mukavan leppoisaa ja sukset tuntuivat hyviltä alla.

Kun viimeksi osallistuin perushiihdon opetukseen tuntui siltä että tekniikan opettelemiseen menee valtavasti aikaa – etenen mieluummin juosten tai kävellen. Kun taas varsinaiseen hiihtotekniikkaan ei tarvitse kiinnittää yhtä paljon huomiota (korjatkaa toki jos olen väärässä), on eteneminen umpihangessa tai paljaassa tunturissa ahkion kanssa omalle kärsivällisyydelleni paljon kiehtovampaa. Pääasia retkihenkisessä hiihdossa ei ole kilometrien kerääminen tai etenemisen nopeus, vaan matkan taittaminen erämaisissa maisemissa.

Paloheinän ladut olivat paikoitellen jäätä, sohjoa ja väliin pilkotti maakin.
Paloheinän ladut olivat paikoitellen jäätä, sohjoa ja väliin pilkotti maakin.
Osa Paloheinän laduista vaikutti olevan vielä ihan hyvin hiihdettävässä kunnossa.
Osa Paloheinän laduista vaikutti olevan vielä ihan hyvin hiihdettävässä kunnossa.

Olen viimeisten viikkojen aikana etsinyt aktiivisesti itselleni sopivia tunturisuksia tulevaa hiihtovaellusreissua varten ja samalla hankintalistalla on myös ollut back country -monot. Suksien hankinta oli helpohko, koska malleja tuntuu olevan harvempi ja noh, vaikka tunturisuksi poikkeaa perinteisistä latusuksista jonkin verran, on suksi silti suksi – loppupeleissä melko yksinkertainen kapistus. Hankintakriteereiksi olin löyhästi määritellyt kestävyyden ja luotettavuuden.

Katselin erinäisiä vaihtoehtoja XXL:än tunturisuksipaketeista Bear&Waterin valikoimaan ja juurikaan muita vaihtoehtoja kuin Madshusit en edes käynyt läpi, niitä myös löytyi kaikista tunturisuksia tarjoavista liikkeistä hyvin. Keskustan liikkeet (XXL:ää lukuun ottamatta) eivät myy hiihtovaellussuksia tai -monoja, eikä hiihtovaellusvarusteita myyviä liikkeitä muutenkaan ole pääkaupunkiseudulla hurjasti. Kävin Varuste.netissä sekä Tammiston SOS:lla ja varteenotettavat vaihtoehdot olivat kahden ensiksi mainitun liikkeen lisäksi hyvin pitkälti tässä.

Kyselin paljon vinkkejä ja näkemyksiä myös ystävilläni ennen hankintaa, pälyilin kaupoilla suksivaihtoehtoja ja päädyin lopulta hankkimaan Madshusin Voss MGV+ -malliset tunturisukset. Maineensa, sekä tuttujen suositusten perusteella, Madshusit olivat juuri sitä mitä minä etsin. Madshus on yli 100 vuotta vanha norjalainen suksivalmistaja, joten merkki on hyvin luotettava. Lisäksi Madshusin suksia käyttävät tietääkseni myös laskuvarjojääkärit ja monet muut retkikunnat haastavilla hiihtovaelluksillaan sekä mm. Grönlannin ylityksillään. Toimivat siis odotettavasti hyvin myös tulevalla Kebnekaiselle suuntautuvalla viikon mittaisella hiihtovaelluksellammekin.

Tunturisuksien ominaisuuksista:

  • Teräskantit – antaa pitoa tuulen tuivertamalla avotunturilla liikkuessa, kun kantit pureutuvat kivasti kovaan hankeen. Vosseissa teräskantit kattavat 3/4 -suksen pituudesta, eli nämä ovat hieman kevyemmät kuin vastaavat sukset joissa teräskantit peittävät suksen reunat kauttaaltaan. Kärjet  joustavat myös hieman enemmän kuin täysmittaisilla teräskanteilla.
  • Pohjat – voideltavat tai pitopohjalla. Omat sukseni hankin Multigrip Vario+ -suomupohjalla, eli näitä ei lähtökohtaisesti tarvitse voidella, vaikka luistoalueisiin toki on mahdollista lisätä voiteita. Suomupohjat antavat jonkin verran pitoa, mutta vähentävät myös luisua. Jyrkkää tunturirinnettä ei kuitenkaan nousta pelkillä suomupohjilla painava ahkio perässä, joten nousukarvat olivat ehdoton hankinta pitopohjista huolimatta. Hankin näille kaveriksi itse täyspitkät karvat, jotka antavat jo vankan pidon tunturille nousuun ahkionkin kanssa. Käytännössä ne vähentävät luisun melko minimiin, mutta lisäpito tasasellakin liikkuessa pitäisi olla ihan hyvä asia. Hyvä pito pohjissa on joka tapauksessa ehdoton asia ahkion vetoon vaelluksella.
  • Siteet – joko Auto-siteet tai Manualit. Auto-siteisiin riittää astuminen kengällä ja side lukittautuu, ja vastaavanlaisesti side avautuu sauvan painalluksella. Manual-tyyppiset siteet avataan ja suljetaan käsin. Päädyin itse näihin jälkimmäisiin manual-siteisiin, sillä lueskelin jostakin että ne ovat ääriolosuhteissa luotettava vaihtoehto. Back country -siteet ovat yleisesti ottaen metsäsuksiin liitettäviä siteitä jykevämmät ja ne antavat paremman tuen monolle kun liikutaan tunturissa.
  • Suksen mitat – Madshusin ohjeistuksen mukaan suksen pituus voisi olla n. 15-20 cm hiihtäjää pidemmät. Päädyin itse 185 cm mittaiseen sukseen, oman varteni ollessa 168 cm pitkä. Suksien leveydet vaihtelevat hieman, mutta pääpiirteiltään sukset ovat kevyesti tiimalasimalliset. Vossien leveysprofiili on 60-50-55 cm ja nämä sukset olivat mielestäni hyvät siitä että ne sopivat erinomaisesti tunturissa hiihtämiseen, mutta käyvät myös latu-uraan. Harvakseltaan kaupungissa lykkivä sunnuntai-hiihtäjä voi lähteä näillä myös laduille.
Paloheinässä latu-uran katkaisi jo paikoin paljas maa. Kebnekaisen maastoissa toivottavasti ei ole lumesta puutetta.
Paloheinässä latu-uran katkaisi jo paikoin paljas maa. Kebnekaisen maastoissa toivottavasti ei ole lumesta puutetta.