Elämykset ja oivallukset – Kotimatkalla

Ihmisen tulisi nähdä taivaanranta

Kävelen tuttua tietä pitkin valtavan korkuisten mäntyjen valvoessa isolta tieltä loittonevia askeleitani. Tuijotan innostuksen kasvaessa puiden välistä pilkottavaa aurinkoa ja odotan eteeni aukeavaa maisemaa. Joka kerta, tämä ympäristö yllättää kauneudellaan, hetken valon värittäessä luonnon ja taivaan.

Askel kevenee samanaikaisesti, kun hiekkapohja jalkojen alla muuttuu entistä pehmeämmäksi ja kumpuilevammaksi. Rantaviivaa lähestyessäni syke on jo hieman noussut ja tasannut alleen muut ajatukset.

Mieli rauhoittuu ja kaikki muu unohtuu viimeistään sillä hetkellä, kun näen merivedessä leikkivät leijasurffaajat. Kaipaan äkisti heidän seuraansa. Kuinka täysin luonnon voimien armoilla ja ympäröimänä he ovatkaan.

Kaivan kameran esiin, onneksi se tulikin mukaan. En lähde ilman tätä enää koskaan minnekään, mietin samalla kun tallennan edessä näkyvää maisemaa muistikortille. Toivon, että voin jälkikäteen jakaa siitä murusenkin muille. Tämän rannan ja merialueen täytyy olla yksi Helsingin kauneimpia.

Kirjoitin kesällä paperille ajatuksen, jota olen vaalinut mielessäni syksyyn asti. Se muistuttaa minua oikeasta suunnasta, silloin kun hetkellisesti taas tuntuu, että piilotin sen itseltäni jonnekin.

Kyllä ihmisen tulisi nähdä taivaanranta, sillä se tekee hurjan onnelliseksi.

Monta viikkoa kesästä olen viettänyt kaupungissa, ollen kuitenkin onnellinen siitä, että voin viettää valtaosan ajastani luonnon ympäröimänä. Tämä hetki rannalla muistutti minua erityisesti siitä, miksi alun perin kaksi vuotta sitten muutin etelässä tänne sijoilleni, melkeinpä meren rannalle. Helsingissäkin on paljon kaunista.

Perjantaina tie vie kuitenkin taas kohti Kuusamoa.

Kuusamo – Yksi kauneimmista paikoista asua

Kuusamo on ihmeellinen paikka elää, etenkin sellaiselle kaupungista lähtöisin olevalle ihmiselle kuin minä. Täältä löytyy juuri niin paljon rauhaa kuin mitä ihminen voi kaivata, reilusti tilaa hengittää ja silti valtavan paljon ihmeteltävää.

Joka kerta kun saavun Kuusamoon, tunnen oloni kovin onnelliseksi. Täältä löytyy olotila, jollaista en osannut aikaisemmin ajatellakaan. Ja täältä löytyy luonnonrauha, jota olen kaupungissa ollessani niin monta kertaa kaivannut.

Kuusamon kylällä on hauska pienen paikkakunnan tunnelma ja täällä tapahtuu vaikka mitä (ja oikeasti, onhan tämä kaupunki, mutta tunnelma on kovin kylämäinen). Kuusamolaiset ja paikkakunnalle muuttaneet tuntuvat osaavan ottaa vuodenajoista kaiken niihin liittyvän ilon irti ja monelle luonto onkin täällä hyvin olennainen osa arkea. Jos luonto ei tarjoa toimeentuloa, vietetään luonnon äärellä päivästä iso osa.

Kylällä monet ihmiset rohkenevat katsoa silmiin ja tervehtiäkin voi kaduilla iloisesti, ilman että vastaantulija pitää puupäänä. Se tuntuu mukavalta.

Vaikka yllä manitut asiat tuskin ovat monen mielestä kovin ihmeellisiä, nautin tästä tunnelmasta kuitenkin valtavasti kymmenien ruuhka-Suomessa asuttujen vuosien jälkeen.

Aikaisemmin ihmettelin, voiko tällaista paikkaa olla olemassa, joka tarjoaa niin paljon raikkaita ideoita ja jossa luonto kaikenlaisine aktiviteetteineen on niin lähellä, että sen saavuttaa melkein kotiovelta. Sellaista tunnetta olen onnekseni löytänyt juuri Kuusamosta ja Koillismaalta.

Tasan vuosi sitten pakkasin täyteen vain viikkoa aikaisemmin hankkimani ensimmäisen autoni ja aloitin matkan Kuusamoon. Tuolloin käynnistyi vuoden kestävät valokuvausopinnot Kuusamo-opistolla.

Lähteminen Kuusamoon taisi olla elämäni parhaimpia päätöksiä, sillä sain elämääni jotakin ihan uutta.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut kokea niin paljon kaunista ja kiehtovaa, sekä löytänyt paikan, jossa pieni levoton sydämeni lepää, lepattaen kuitenkin eloisasti myös monelle asialle.

Vaikka valokuvausvuosi Kuusamo-opistolla päättyikin jo alkukesästä, löydän itseni Kuusamosta yhä uudestaan ja huomaan aina tämän tästä unelmoivani itseäni tänne toistaiseksi.

Pian palaan Helsinkiin taas hetkeksi, vain palatakseni tänne taas reilun viikon päästä uudestaan. Pohjoisen kutsu on kova.

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Tiedättekö niitä muutamia aivan yllättäen käynnistyviä ajanjaksoja elämässä, kun aika kiitää valtoimenaan, eikä sitä saa pysäytettyä millään? Haluaisit toteuttaa kaikki innostavat suunnitelmat nyt ja kohdata ihmisiä, mutta vaikka mikään ei pidättele sinua, et vain ehdi?

Ympärilläsi tapahtuu niin paljon asioita ja sinä seisot jo karusellin kyydissä haukkoen henkeä.

Tämä on sellainen hetki. Tämän kevään en soisi päättyvän lainkaan.

Hetken ainutlaatuisuus on niin suurta, että katselen sitä ihmetyksessä ja toisaalta riemun lomassa tuntuu, kuin en kykenisi tarrautumaan kaikkeen täysillä kiinni. Osaanko arvostaa tätä riittävästi? Osaanko hidastaa ja katsella ympärilleni nyt, kun siihen on kaikkein eniten syytä? Osaanko jatkaa eteenpäin hätäilemättä?

Tämän kevään aikana aion pyrkiä pysähtymään paikalleni niin usein kuin vain mahdollista. Tyhjentää mieleni kaikesta muusta ja kuunnella omaa sisäistä ääntäni. Koitan edetä verkkaisesti kiirehtimättä yksi hetki ja päivä kerrallaan. Huomiseen ehtii kyllä.

Hyvää ystävän ja sydänten päivää. Sinä olet tärkeä. Olkoon sinun kevääsi innostava ja valoisa.

Onni asuu ulkona – Koillismaan ja Pohjois-Pohjanmaan mielettömiä maisemia viikon varrelta

Lämsänkylän aamunkoitto

Ahman jäljet lumessa

Hailuoto

Hailuodon Marjaniemi

Kalastajakylä

Jyrävä

Myllykoski

Riisitunturi

Riisitunturi ja usvan peittämä Kitka

Ääretön ja hiljainen valkoinen maisema

Viimeinen viikko on ollut monien mieleeni painuneiden maisemien osalta kaunis. Olen retkeillyt hyvin erilaisissa maastoissa ja pyrkinyt taltioimaan tunnelmia entistä aktiivisemmin kuvien välityksellä sivustolleni, teillekin koettavaksi.

Uudistin hiljattain sivustoni sellaiseksi, että yksittäiset kuvat ja kuvagalleriat pääsevät oikeuksiinsa ja voin entistä rikkaammin kertoa tarinoita juuri kuvien kautta.

– Yksi kuva on tuhannen sanan arvoinen, sanotaan. Ja siihen uskon minäkin.

Nämä maisemat ovat jokainen herättäneet minussa paljon ajatuksia. Toivon, että ne täydentävät sinunkin päiviäsi.

Melkein neljä kuukautta Kuusamossa on mennyt kuin siivillä ja pian minä sekä muut kurssilaiset suuntaamme jo tahoillemme joulun viettoon. Mennyt aika tuntuu yhtäältä vain muutamalta siiveniskulta, toisaalta on kuin olisikin mennyt pieni ikuisuus siitä, kun lähdin Helsingistä kohti uutta. Niin paljon olen saanut täällä nähdä ja oppia.

Valokuvauslinja Kuusamossa on hyvin ovela sisäänheittokeino pohjoisempaan luontoon ja elämäntapaankin. Vaikka en oikeastaan tiennyt mitä odottaa, tiesin kuitenkin jo lähtiessäni, että tästä tulen varmasti pitämään paljon. Silti en osannut arvata miten innoissani olen paluusta Kuusamoon, vaikka olisinkin vain viettänyt viikonlopun toisaalla.

Kaikki tämä on koukuttanut minua monenlaiseen uuteen. Yksi pieni kipinä herätti valtavan nälän ja täällä minä olen.

Olen saanut maistaa vasta pienen palan tätä pohjoista elämäntapaa ja silti haluan lisää tätä rauhaa ja moninaisuutta. Haluan tutkia näitä maita ja kontuja, kiivetä tuntureita, osallistua kaikkeen mahdolliseen pieneenkin arkiseen, mitä pohjoisella on tarjota. On niin paljon uudenlaisia asioita, jotka haluan osaksi omaa arkeani tulevaisuudessea.

Viimeisen viikon sisään olen ihmetellyt talven tuloa Koillismaalla.

Viikko sitten kävin yhdessä kurssikavereideni kanssa Riisitunturilla, jossa olen nyt päässyt tutustumaan tykkylumen muodostumiseen siitä lähtien, kun maa oli vielä lähes sula.

Keskiviikkona ihmettelimme Kitkajoen varrella niitä perinteisen kauniita talvisia maisemia, Myllykoskea ja Jyrävää pienen Karhunkierroksen varrella.

Torstaina olin onnekas ja sain pitkästä aikaa nähdä auringon värittämän taivaan ja kauas Venäjälle päin avautuvat maisemat Lämsänkylän lähistöllä, kun Kuusamo Nature Photographya luotsaavan Lamminsalon Ollin kanssa kävimme toistamiseen tutustumassa kotkakojun toimintaan. Tästä eteenpäin voimme käydä kojulla kuvaamassa kotkia niin halutessamme.

Viikonlopun vietinkin aivan erilaisissa maisemissa Oulussa ystäväni kanssa, hengähtäen hetken ihanan tavanomaisten askareitten parissa. Halusimme kuitenkin nähdä myös uusia maisemia, joten ajoimme Hailuotoon, jossa kävelimme kauniiksi jäätyneen avomeren rannalle kylmän ja kovan tuulen puhaltaessa kasvoihin.

Hailuodossa en ollut käynyt aikaisemmin. En siis osannutkaan odottaa, kuinka hienolta tuntui pitkästä aikaa nähdä myös kauas horisonttiin katoava aava meri Koillismaan tiheiden metsien ja vaaramaisemien jälkeen.

Kuusamoon palatessani tunnistin opiston portilla ensimmäiseksi vastaani kävelevät ja lämpimästi hymyilevät kurssikaverini kasvot. Mukavan viikonlopun jälkeen tuntui odottamattoman ja ovelan hienolta palata takaisin omien retkieni ja valokuvaustehtävieni pariin Kuusamoon.

Koillismaalle saatiin vihdoinkin talvi!

Kynttiläkuusi vielä ilman tykkylumista vaippaa.

Riisitunturi

Ääretön ja hiljainen valkoinen maisema

Riisitunturi ja usvan peittämä Kitka

Talvea odoteltiin Koillismaalla poikkeuksellisen pitkään. Mutta tulihan se tänne meille jo vihdoin. Kuusamossa on nyt tullut vietettyä jo yli kolme kuukautta ja olen iloinen siitä, että saan nauttia tästä luonnonläheisyydestä ja Koillismaan maisemista vähintään ensi toukokuuhun asti.

Eilen käytiin Riisitunturilla taas katsomassa miten tykkylumet pikkuhiljaa kasautuvat puihin. Tykkylumisia kynttiläkuusia olen nähnyt jo monesti aiemmin, mutta vasta nyt olen saanut mahdollisuuden seurata tiiviimmin kuinka kosteus oikeasti härmistyy kiinni tiukkana jäänä puihin ja ihmeelliset jää- ja lumikiteet alkavat rakentamaan pohjaa tykylle. En tiennytkään, miten monia muitakin kauniita olomuotoja lumella ja jäällä voi olla.

Päivät ovat jo kovin lyhyitä. Aurinko nousee vasta jälkeen kymmenen ja laskee jo puoli kahden tienoilla. Päivän valoisina hetkinä on mukavaa ajella jonnekin luonnon helmaan ja viihtyä hetki. Tänään käytiinkin Kuusamojärven eteläpäässä katselemassa Salpalinjan jäännöksiä ja mielettömiä kivipaaseja sekä taisteluhautoja, jotka kulkevat Kuusamojärvestä Vanttajajärveen ja vieläkin pitemmälle. Ne muodostavat merkittävän osan myös Kuusamon historiaa.

Lumisessa maastossa kahlaamisen jälkeen istuttiin opaskaverini Jorman kanssa kodalla ja paisteltiin nuotiolettuja suojassa, samalla kun lunta vain sateli lisää nyt jo hyvin valkoiseen maisemaan. Täällä pohjoisessa on nyt jo ihan oikean talven tuntu.

Hiljainen, kaunis jättiläinen

Sinä seisot siinä värien kadottamassa iltahämärässä kauniina kuin viipyen saapuva alkutalvi ja olet hiljaa niin kuin taivaan halki leijuvat pilvet. Sinä pyyhit ylitseni kuin voimalla puhaltava tuuli ja kaadat minut kumoon, vaikka seisot paikallasi hievahtamatta.

Seisot niin järkähtämättömästi siinä, että ajattelen voivani koskettaa sinua, vaikken mitenkään saa sinua syleilyyni. Silmät tumman palavina vain odotat kiipenkö minä ylös.

En tiedä kantaako hikeni ylös asti tai paljastatko edes minulle perillä kasvosi. Seisoessani tässä otan silti haasteen vastaan, yhtä vahvasti nyt, kuten joka ikinen kerta kun ollaan vastakkain.

Seisot hiljaa edessäni ja nojaat kylmässä tuulessa minua kohti. Nousen ylös hengitys puuskuttaen ja toivon, että tunnistat tämän periksiantamattomuuteni. Pienen hetken ajan tiedän, että näet minut tässä.

Näytät taas vain pienen palan kauneuttasi minulle, mutta palattuani takaisin olen silti kuin uusi. Se, mitä tällä kertaa jää piiloon näen silti silmät suljettuina. Sinä seisot paikallasi horjumatta ja odotat että minä palaan.

Valtavaara ja Konttainen kuvattuna Rukan Saaruasta suunnalta perjantaina 23.11.2018.

Kean Retki on nyt Kotimatkalla-retkiblogi

Viisi vuotta sitten aloitin matkan, jollaista en olisi ikimain osannut kuvitellakaan aikaisemmin. En vielä silloin tiennyt olevani matkalla kohti tätä nykyistä sielunmaisemaani.

Aloitin ensimmäisen vaelluksen, josta kasvoi niin paljon enemmän. Siitä kasvoi lukuisia elämyksiä ja niiden kautta tarinoita.

Siitä vaelluksesta syntyi valtavasti uusia ideoita ja lukemattomia retkiä. Kaikki nämä retket synnyttivät ystävyyksiä ja joistakin niistä tuli myös hyvin rakkaita. Kehittyi taitoja ja niiden kautta uutta osaamista. Olen saanut paljon, vaikka joskus päätynyt antamaan itsestänikin myös vähän enemmän kuin olin aluksi ajatellut.

Se ensimmäinen vaellus synnytti naurua, joka kaikuu vieläkin. Matka on kirvoittanut myös kyyneleitä ja jokainen niistä on muovannut tarinaa.

Kean Retki on ollut oma matkani kaupungista Kuusamoon ja kuka tietää minne tästä seuraavaksi.

Kaikista eniten tämä on ollut yhtä matkaa, joka jatkuu edelleen: matkaa kohti kotia itsessäni ja matkaa kohti luontoa. Jonakin päivänä se koti on ehkä jotakin vielä suurempaa.

Koti voi olla missä vaan. Jokaisella retkellä ja jokaisella vaelluksella, se on juuri siinä hetkessä ja paikassa missä minäkin olen. Kaupunkiin palattuani tiedän taas kuljettujen askeleiden verran paremmin kuka olen, vaikka matka jatkuu yhtä lailla. Hienoa tästä tekee se, että tiedän matkan antavan paljon, tästä eteenpäinkin. Siihen hamaan tappiin asti.

Olen jatkuvasti perillä, mutta silti taitan matkaa kohti haaveitani ja henkistä kotiani, päivä kerrallaan.

Kaupunkilaisneito löysi luontonsa kyllä jo. Mutta se varsinainen kotimatka, se on vasta alussa.

Kuva otettu Rukan Juhannuskalliolla 21.11.2018, katsellessani ensimmäistä auringonlaskua monen viikon pilvisen ja usvaisen sään jälkeen. Kuvan on ottanut ystäväni Jenni Parttimaa.

Elämänilosta – Onnellisesti ponin selässä keikkuvat muumisaappaat

Silmät kiiltävät onnesta.

Kasvoilta loistaa ilme, jota kuvastaa puhdas ilo. Ne hakevat katsekontaktia ja löytävät sen.

… katso! Minä tässä. Minä ihan itse.

Otin valtavan suuren askeleen, harppauksen suorastaan.
..ja onnistuin.

Pelko ja odottavan jännitys purkaantuu nyt herysvänä ja pidättelemättömänä nauruna. Se kumpuaa syvältä sisältä, valtavana täyttymyksen tunteena.

Minä olen juuri tässä, missä minun kuuluukin. Lähellä luontoa, lähellä näitä eläimiä.

Tätä minut luotiin tekemään. Onnistumaan ja iloitsemaan. Olen yhtä ympäristöni kanssa. Tässä pienen satulan selässä. Seikkalija sisälläni kiljuu ilosta. Opin uutta koko ajan

… minä itse. Osaan ja pystyn.

Löydän suuren palan itseäni katsellessani lapsia kentällä

Olen viikon syyslomalla Helsingissä.

Tullessani talleille ajoin kaupungin halki, joka on päivä päivältä kasvanut suuremmaksi, kiireisemmäksi. Askeleeni loitontuu samassa tahdissa kun kaupunki vilkastuu.

Kiirettä on ihan kaikkialla. Ja taloja, jotka toinen toistaan korkeampina peittävät taakseen metsät, puut, taivaankin. Niiden välistä en erota muuta. Ihan aina en erota itseänikään.

Tässä kentän laidalla ja kaupungin ulkopuolella, katsellessani rauhallisesti satulan selässä keikkuvia muumisaappaita, huomaan itsekin jatkuvasti purskahtavani hersyvään nauruun.

En muista äskeisestä ajomatkasta mitään.

Tämä lapsen riemu muistuttaa minua omastanikin.

Tällaista riemua se on, oma innostuksenikin, silloin kun olen täysillä läsnä niissä asioissa joita teen mieluiten. Kun seikkailen omilla retkilläni tai urheilen niin että raikas ilma täyttää keuhkoni äärimmilleen ja hiki virtaa otsaltani.

Siksi näihin keikkuviin muumisaappaisiin on niin helppoa samaistua.

Olen niin täynnä iloa ja virtaa lähtiessäni kotiin, että hengitän sitä vielä entistä enemmän sisään jokaisella hengenvedollani.

Tiedän taas monen täyden hengenvedon verran lujempana mihin minä kuulun.

Olen pk-seudulta kotoisin oleva nainen, joka on löytänyt intohimonsa kaupungin ulkopuolisesta elämästä. Retkeilen, vaellan ja tutkin ympäristöäni uteliaasti, nyt myös opiskellen valokuvausta Kuusamossa. Jos haluat kuulla lisää elämyksiä ja kertomuksia vuoden mittaiselta seikkailultani Kuusamossa, seuraa myös Kean Retki blogin FB-sivuja.

Iloista syksyä ja talven odotusta!